Tyranneille täitä

Herättää toivoa nähdä, että vielä kansanjoukot lähtevät liikkeelle ilmaistakseen tyranneille ja tyrannimaisille hallituksille, mitä mieltä ovat näistä. Ukrainalaisten talonpoikien sanotaan uudenvuoden alkaessa toivottaneen tyranneille täitä, mutta samalla aprikoineen, riittääkö se. Ei tietenkään riitä.

Sen sijaan kansalaiset näinä päivinä Iranissa, Tanskassa, Grönlannissa ja Minnesotassa Yhdysvalloissa ovat halunneet eri tavoin osoittaa, että heille riittää nyt. Ainoina aseinaan painava mielipide kyltissä, yhteislaulu tai nyrkit kohotettuina isossa joukossa he antavat tarvittavaa toivoa ja voimaa muille mukana oleville ja myös kaikille samanmielisille, jotka muualla ovat seuranneet tapahtumia.

Tavalliset kansalaiset voivat yhä monissa maissa sanoa sen, mitä poliitikot eivät voi, halua tai uskalla. Voivat ainakin siihen asti, kunnes heidät vaiennetaan uhkauksin, kieltolaein tai väkivalloin. Sama koskee vapaasti toimivien viestimien toimintaa, ennen kuin tyranni lopulta kieltää ne kokonaan. Nykyisin kaikki tyrannit tuntuvat turvautuvan samanlaiseen retoriikkaan heitä vastustavien nimittelyä myöten: heidän näkemyksensä mukaan nämä muut ovat joko natseja, fasisteja tai terroristeja.

Muistikuvat vaikuttavimmista mielenosoituksista ovat kumpikin samalta vuodelta 1989. Luonteeltaan ne olivat aivan erilaisia, eikä niistä otettuja kuvia hallitse tavanomainen yhteen liittynyt suuri väkijoukko.

Huhtikuussa Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla alkaneen ja kesäkuussa armeijan asein hajottaman mielenosoituksen ehdoton symboli on yksinäinen mies ostoskasseineen seisomassa pelottavien tankkien edessä. Kuvasta huokuu vahva voimantunne, vaikkei miehellä todellisuudessa olisi ollut mitään selviytymismahdollisuutta tankkia vastaan.

Wikipedian mukaan mielenosoituksen aloittaneet opiskelijat vaativat ainoastaan poliittista ja taloudellista vapautta lisääviä uudistuksia, koska yritys muuttaa Kiinan johtoa ei heidän mielestään olisi voinut onnistua.

Kameravalvonnan kontrolloimassa nyky-Kiinassa vastaavanlaista kansannousua tuskin tarvitsee enää pelätä.

Viime syksynä esitettiin dokumentti vuoden 1989 toisen unohtumattoman ja maailman mitassa kaiketi ainutkertaisen mielenosoituksen järjestämisestä. Tuolloin vielä Neuvostoliittoon kuuluneet Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua halusivat ilmaista tavoitteensa saada takaisin itsenäisyytensä, jonka ne olivat menettäneet 50 vuotta aiemmin natsi-Saksan ja Neuvostoliiton solmimassa Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa.

Oli hurja saavutus saada koko Baltian alueelta samaan aikaan liikkeelle kaksi miljoonaa ihmistä aikana, jolloin viestiminen ei käynyt sekunneissa. Latviassa järjestelyjä hoidettiin enemmän salassa, kun taas Virossa oltiin hyvinkin rohkeita: siellä tiedottamiseen käytettiin televisiota, radiota ja lehdistöä. Elokuun 23. päivän mielenilmaukseen osallistuneet muodostivat 600 kilometrin pituisen ihmisketjun, joka ulottui Tallinnasta Riian kautta Vilnaan. Missä muualla tällaista voisi tapahtua?

Melkein päivälleen kahden vuoden kuluttua tuosta häkellyttävästä tapahtumasta Viro ja Latvia julistautuivat virallisesti itsenäisiksi. Liettua pyristeli irti Neuvostoliitosta jo 1990 maaliskuussa, vaikkei ”suuri ja mahtava” siihen vastaan panematta suostunutkaan ennen omaa hajoamistaan.

Yksi ihminen tai kaksi miljoonaa − on rohkeutta sanoa, että nyt riittää, ja toimia sen mukaan.

 

Hei, olet piilokamerassa!

Takavuosina radiosta saattoi kuulla esimerkiksi seuraavanlaisen kuulutuksen: ”Henkilöä, joka on matkalla jossain päin Itä-Suomea, pyydetään ottamaan yhteys…” Radion välityksellä lähiomainen tai joku muu etsi jotakuta, joka oli joutunut tavoittamattomiin.

Ihmisiä joutuu edelleen teille tietymättömille ja edelleen ainakin poliisin ilmoituksia luetaan radiossa. Kadoksiin joutuminen tai tietoinen ”piileskely” alkoi käydä vaikeammaksi siinä vaiheessa, kun keksittiin henkilökohtaiset puhelimet. Vielä vaikeammaksi sen on tehnyt puhelimen avulla toimiva gps-paikannus. Signaali kertoo kateissa olevan sijainnin hätätilanteessa, mutta kaiketi myös esimerkiksi mustasukkaiset puolisot voivat käyttää jotain paikannussovellusta hyväkseen.

Kadulla ja kaupassa liikkuessaan ei yleensä ajattele olevansa valvontakameran silmässä. Paitsi jos kaupassa muualla kuin kassajonossa alkaa kaivaa kassistaan vaikkapa lompakkoa. Näyttääkö siltä, että ottamisen sijaan yritänkin salavihkaa kätkeä kassiin maksamattoman tuotteen? Jos asuisin Kiinan Shenzhenissä, kansalaisluottamustani mittaavat pisteet varmaan romahtaisivat. Seuraavaksi kaikki muut ostoksillaolijat näkisivät minut, mahdollisen rikoksentekijän, kaupan isolta näytöltä.

 

Ylen verkkoartikkeli Kiinan havittelemasta kasvojentunnistukseen perustuvasta valvontajärjestelmästä kylmää. Ilmeisesti maassa ei tunneta minkäänlaisia yksityisyydensuojalakeja. Tosin kiinalaiset itse ovat tottuneet valvontaan, nyt aiotaan vain lisätä kapasiteettia, kuten Turun yliopiston professori Juha Vuori artikkelissa toteaa.

Kapasiteettia on totisesti kasvatettu esimerkiksi Pekingissä: Tiantan-puiston käymälässä paperia saa vain kasvojentunnistuksen jälkeen, ja KFC-ketjun pikaruokaravintolassa voi koneen antaa päättää puolestaan sopivan aterian, mikäli ensin kuvauttaa kasvonsa.

Poliisin kannalta on varmasti hienoa, jos etsintäkuulutetut jäävät kiinni ilman kalliita ja aikaa vieviä etsintöjä, kuten 3,5 miljoonan asukkaan Guiyangissa voi käydä. Vain 7 minuuttia, ja konna on kiikissä. Mutta sietämättömältä tuntuisi olla se tavallinen kulkija, joka voitaisiin löytää ja tunnistaa yhtä helposti.

Miten jatkuva, kaikkialla ja kaiken rekisteröivä valvonta vaikuttaa ihmiseen ja hänen käyttäytymiseensä? Entä siihen perustuva pisteytys, joka luokittelee hänet tietynlaiseksi kansalaiseksi?

Länsimaissa vapautta arvostetaan ja toistaiseksi ainakin sanoin puolustetaan. Vaikka täälläkin valvotaan monin tavoin, huonosti käy, mikäli seurataan kiinalaisten äärimmäistä mallia. 

Hei, oletkin valvontakamerassa!

Elossa mutta ei olemassa

Terve Kani, hän sanoi, sinäkö siinä? Leikitään, etten ole, sanoi Kani, ja katsotaan, mitä tapahtuu. (A. A. Milne: Nalle Puh)

◦ ◦ ◦ 

”Eikö papereitta ole oikeutta elää”, kysyy pakolainen suoraan katsojalta valokuvaaja Yann Arthus-Bertrandin hienossa dokumenttielokuvassa Human (Ranska 2015). 

Vaikeaa se ainakin on. Esimerkiksi Kiinassa ilman hukouta, elintärkeää todistetta asuinpaikkaoikeudesta, maan kansalainenkaan ei ole olemassa, kertoo toimittaja Mari Manninen kiinnostavassa kirjassaan Yhden lapsen kansa (Atena 2016). Liikalapsien kova kohtalo on usein tämä: Ilman hukouta ei pääse kouluun, töihin, sairaalaan eikä naimisiin. Jopa junalipun ostoon tarvitaan Kiinassa henkilötodistus.

Asiaa ei tule ajatelleeksi, kun elää turvallisessa, demokraattisessa valtiossa. Tuntuu täysin järkevältä, että ihminen rekisteröidään syntymänsä jälkeen ja hänelle annetaan henkilökohtainen, muista erottava tunnus. Tekee kuitenkin hyvää havahtua huomaamaan, miten inhimillisesti järjetöntä on, että henkilöllisyyden todistava paperi (tai paremminkin muovikortti) on tärkeämpi kuin ihminen itse.

Mitä tapahtuisi, jos henkilökorttini pääsisi vanhentumaan yhdellä päivällä? Viimeisenä voimassaolopäivänä olisin oma itseni, Suomen kansalainen, mutta seuraavana päivänä sama kortti ei enää kelpaisikaan siitä todisteeksi, vaikka mikään ei olisi yön aikana muuttunut. Jos uskaltaisi, jo ensi vuonna voisi kokeilla, miltä se tuntuu. Sitten en kuitenkaan voisi juhlia satavuotiasta Suomea täysivaltaisena kansalaisena.

Henkilökortin (lisääntyneestä?) painoarvosta kertoo jotain sekin, että aiemmin kortti myönnettiin kymmeneksi vuodeksi. Viimeksi sitä uusiessani sain tietää, että niin on tehtävä taas viiden vuoden päästä.

Tuntuu oudolta, että Wikipedian mukaan sellaiset isot sivistysvaltiot kuin Yhdysvallat ja Britannia eivät ylläpidä kattavaa henkilökorttijärjestelmää tai väestörekisteriä, joskin maailmaa viime aikoina ravisuttaneet tapahtumat ovat synnyttäneet asiasta keskustelua. Näissä maissa henkilöllisyys voidaan todistaa passilla tai ajokortilla ja – aivan toisin kuin Kiinassa – asuinpaikka sähkö- tai kaasulaskulla. (Suomessa taas ajokortti ei ole henkilötodistus eikä matkustusasiakirja.)

◦ ◦ ◦ 

Kysymys ihmisen oikeudesta olemassaoloonsa ilman paperista todistetta on huomattavasti isompi kuin se, jota mietin viime kesänä. Voinko sanoa nähneeni elävän käärmeen, vaikka en nähnytkään sen liikkuvan saati hengittävän? En nimittäin jäänyt tutkimaan asiaa. Seurassa ollut ystävä sen sijaan jäi ja todisti, että tienvarressa maannut isohko musta kyy eli.