Herättää toivoa nähdä, että vielä kansanjoukot lähtevät liikkeelle ilmaistakseen tyranneille ja tyrannimaisille hallituksille, mitä mieltä ovat näistä. Ukrainalaisten talonpoikien sanotaan uudenvuoden alkaessa toivottaneen tyranneille täitä, mutta samalla aprikoineen, riittääkö se. Ei tietenkään riitä.
Sen sijaan kansalaiset näinä päivinä Iranissa, Tanskassa, Grönlannissa ja Minnesotassa Yhdysvalloissa ovat halunneet eri tavoin osoittaa, että heille riittää nyt. Ainoina aseinaan painava mielipide kyltissä, yhteislaulu tai nyrkit kohotettuina isossa joukossa he antavat tarvittavaa toivoa ja voimaa muille mukana oleville ja myös kaikille samanmielisille, jotka muualla ovat seuranneet tapahtumia.
Tavalliset kansalaiset voivat yhä monissa maissa sanoa sen, mitä poliitikot eivät voi, halua tai uskalla. Voivat ainakin siihen asti, kunnes heidät vaiennetaan uhkauksin, kieltolaein tai väkivalloin. Sama koskee vapaasti toimivien viestimien toimintaa, ennen kuin tyranni lopulta kieltää ne kokonaan. Nykyisin kaikki tyrannit tuntuvat turvautuvan samanlaiseen retoriikkaan heitä vastustavien nimittelyä myöten: heidän näkemyksensä mukaan nämä muut ovat joko natseja, fasisteja tai terroristeja.
Muistikuvat vaikuttavimmista mielenosoituksista ovat kumpikin samalta vuodelta 1989. Luonteeltaan ne olivat aivan erilaisia, eikä niistä otettuja kuvia hallitse tavanomainen yhteen liittynyt suuri väkijoukko.
Huhtikuussa Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla alkaneen ja kesäkuussa armeijan asein hajottaman mielenosoituksen ehdoton symboli on yksinäinen mies ostoskasseineen seisomassa pelottavien tankkien edessä. Kuvasta huokuu vahva voimantunne, vaikkei miehellä todellisuudessa olisi ollut mitään selviytymismahdollisuutta tankkia vastaan.
Wikipedian mukaan mielenosoituksen aloittaneet opiskelijat vaativat ainoastaan poliittista ja taloudellista vapautta lisääviä uudistuksia, koska yritys muuttaa Kiinan johtoa ei heidän mielestään olisi voinut onnistua.
Kameravalvonnan kontrolloimassa nyky-Kiinassa vastaavanlaista kansannousua tuskin tarvitsee enää pelätä.
Viime syksynä esitettiin dokumentti vuoden 1989 toisen unohtumattoman ja maailman mitassa kaiketi ainutkertaisen mielenosoituksen järjestämisestä. Tuolloin vielä Neuvostoliittoon kuuluneet Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua halusivat ilmaista tavoitteensa saada takaisin itsenäisyytensä, jonka ne olivat menettäneet 50 vuotta aiemmin natsi-Saksan ja Neuvostoliiton solmimassa Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa.
Oli hurja saavutus saada koko Baltian alueelta samaan aikaan liikkeelle kaksi miljoonaa ihmistä aikana, jolloin viestiminen ei käynyt sekunneissa. Latviassa järjestelyjä hoidettiin enemmän salassa, kun taas Virossa oltiin hyvinkin rohkeita: siellä tiedottamiseen käytettiin televisiota, radiota ja lehdistöä. Elokuun 23. päivän mielenilmaukseen osallistuneet muodostivat 600 kilometrin pituisen ihmisketjun, joka ulottui Tallinnasta Riian kautta Vilnaan. Missä muualla tällaista voisi tapahtua?
Melkein päivälleen kahden vuoden kuluttua tuosta häkellyttävästä tapahtumasta Viro ja Latvia julistautuivat virallisesti itsenäisiksi. Liettua pyristeli irti Neuvostoliitosta jo 1990 maaliskuussa, vaikkei ”suuri ja mahtava” siihen vastaan panematta suostunutkaan ennen omaa hajoamistaan.
Yksi ihminen tai kaksi miljoonaa − on rohkeutta sanoa, että nyt riittää, ja toimia sen mukaan.
