Kirjan nimeäminen lienee useimmiten vaikeaa. Helpompaa se vaikuttaa olleen silloin, kun aihe on käsitellyt 1940-luvun holokaustia. Kirjastossa tai kirjakaupassa on huomio monesti kiinnittynyt uutuusteokseen, joka alkaa genetiivimuotoisella paikannimellä Auschwitzin. Mielessä on vilahtanut ajatus joko taas, mutta kieltämättä Auschwitzista on tullut historian kylmäävimmältä kuulostava paikannimi, johon tiivistyvät kaikkien keskitysleirien kauhut.
Kun kirjaston tietokantaan kirjoittaa hakusanan taivutettuna ’Auschwitzin’, saa tuloksia pari sataa. Useimmat kuitenkin viittaavat joko samaan teokseen, josta on olemassa eri painoksia, tai sitten muun teoksen nimessä sana esiintyy muualla kuin alussa.
Varsinaisesti nimen alussa taipuvaa Auschwitzia seuraa pääosin monipuolinen henkilögalleria, josta haku tuottaa ainakin seuraavat 22 tulosta: Auschwitzin apteekkari, Auschwitzin kadonneet lapset, A:n kaksoset, A:n kirjastonhoitaja, A:n komendantti, A:n kätilö, A:n naisorkesteri, A:n ompelijattaret, A:n orkesteri − keskitysleirin soittajattaret, A:n opettaja, A:n orpotyttö, A:n rakastavaiset, A:n sabotööri, A:n seitsemän kääpiötä, A:n sisaret, A:n taikuri, A:n tallipoika, A:n tanssija, A:n tyttöorkesteri, A:n tytär, A:n viulisti sekä A:n viulu.
Vaikka nimellä Auschwitz onkin voimakas huomioarvo, holokaustista tai sitä sivuavasta ajanjaksosta on kirjoitettu ja voi kirjoittaa vahvasti myös ilman, että kirjojen nimet alkavat kuulostaa saman toistolta. John Boynen (1971−) romaani Poika raidallisessa pyjamassa (2006, suom. 2008) on tästä vain yksi esimerkki. Sen myöhemmässä jatko-osassa Kaikki särkyneet paikat (2023) hän käsittelee natsijohtajan tyttären tuntemaa syyllisyyttä, joka leimaa hänen loppuelämäänsä. Voiko koskaan saada anteeksi?
Gianni Solla (1974−) puolestaan ei romaanissaan Ystävyyden oppimäärä (2023, suom. 2024) kerro keskitysleiristä vaan täysin sen ulkopuolisesta elämästä ja ystävyydestä, joka syntyy kiihkoilevan fasisti-isän pojan Daviden ja samaan kylään karkotetun juutalaisen pojan Nicolasin välille. Luku- ja kirjoitustaidoton Davide viehättyy sanoista ja tiedosta, jota sekä Nicolas että hänen opettajana työskennellyt isänsä edustavat. Johonkin monista leireistä ja sieltä hengissä selviytymiseen viitataan muutaman kerran vain lyhyesti, kun Davide vuosien jälkeen etsii tietoa kadonneesta ystävästään.
”Sanoin Nicolasin ja hänen isänsä nimen ja kerroin sen vähän, mitä tiesin heidän perheestään. ”En valitettavasti voi auttaa teitä”, nainen vastasi, ”kukaan täällä (Roomassa) ei tiedä kenenkään nimeä. Me kutsumme toisiamme kolmella viimeisellä numerolla.” Hän kohotti villapuseronsa hihaa ja näytti käsivarressaan olevaa tatuointia. ”Minä olen 149. Sillä nimellä muut minut tuntevat.” Jäin sanattomaksi.”
Tulevaisuuden lukutaidottomia tuskin enää kiinnostavat menneisyyden tapahtumat, mutta nykylukijan olettaa vielä sentään ymmärtävän, mihin romaanin vähäiset viittaukset osoittavat. Oli uhreiksi joutuneiden junamatkan päätepaikka mikä tahansa, ensimmäisenä mieleen tuleva nimi on itsestään selvä: Auschwitz.
Holokaustin uhrien muistopäivänä
