Viime vuoden viimeisenä päivänä lainasin kirjastosta romaanin,
jonka väliin oli jäänyt edellisen lainaajan kuitti. Teoslista oli pitkä, peräti
18 kirjaa − moni ei kenties edes vuodessa lue niin monta. Listaa tarkemmin
tutkimatta ajattelin, että hienoa, siinäpä vasta ahkera lukija.
Myöhemmin silmäsin lainaajan valintoja. Siilin talvipäivä, Sammakko
löytää ystävän, Ruusunen, Koirien
Kalevala… Kävikin ilmi, että kirjoista 17 oli lastenkirjoja. Hetken tunsin
jonkinlaista pettymystä siitä, että olin erehtynyt luulemaan lainaajaa
aikuiseksi kirjan ystäväksi. Vaan ehkä hän onkin: nyt hän vain haluaa opettaa
lukemisen ilon myös jälkikasvulleen.
Kirjaston tarjoama mahdollisuus lukea kirjoja maksutta niin
paljon kuin sielu sietää on arvokas asia. Jotkin kirjat haluaa silti myös
omistaa. Tai haluaisi. Lapsena kirja-aarteeni oli Marjatta Kurenniemen kirjoittama ja Maija Karman viehkeästi kuvittama Onnelin ja Annelin talo. Kasvettuani se minulta kysymättä annettiin
eteenpäin jollekulle muulle. Sittemmin kirja sattui uudelleen käsiini toisen
paikkakunnan kirjakaupassa, nyt hieman laajempana laitoksena Onnelin ja Annelin kootut kertomukset.
Karman ihastuttavaa kansikuvaa ei kerta kaikkiaan voinut vastustaa.
Valitettavasti sekin kirja oli lainaa vain, vaikka olin sen
itselleni ostanut. Annoin sen melko pian syntymäpäivälahjaksi kummitytölle.
Sitä ennen kävin kuitenkin kovan sisäisen kamppailun: halusin niin pitää kirjan
itselläni, mutta halusin myös tuon tyttölapsen löytävän juuri sen tarinoiden mielikuvitusmaailmaan.
○ ○ ○
Meitä on moneksi, ja niinpä toiset pitävät sopivina
toisenlaisia lahjoja. Marraskuussa uutisoitiin, että hongkongilainen miljardööri
oli ostanut 40 miljoonaa euroa maksaneen timantin 7-vuotiaalle tyttärelleen. Aivan
äskettäin taas kerrottiin, että teksasilainen isä oli antanut omalle tyttärelleen
12-vuotislahjaksi vaaleanpunaisen .22-kaliiperisen pienoiskiväärin.
Nuorempi tytöistä tuskin sai timanttia leikkeihinsä;
todennäköisemmin se suljettiin pankkiholvin kätköihin tai ihailtavaksi
panssarilasin alle. Ehkä se päätyy koruun, jota minkään ikäinen nainen ei voi
missään ilman turvamieslaumaa kantaa yllään. Vanhempi tyttö lienee jo oppinut
isänsä antamasta esimerkistä, että aseeton elämä on vaarallista elämää.
Saattaa olla, että kukaan kolmesta lahjanantajasta ei
suuremmin ymmärrä toistensa valintoja. Vaikka muihin verrattuna kirjaa voi
pitää vaatimattomana ja yllätyksettömänä lahjana, yhä vielä jossain elää
miljoonia tyttöjä, joille yksikin kirja olisi mitä kallein aarre.
○ ○ ○
