sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Arvolahjoja



Viime vuoden viimeisenä päivänä lainasin kirjastosta romaanin, jonka väliin oli jäänyt edellisen lainaajan kuitti. Teoslista oli pitkä, peräti 18 kirjaa − moni ei kenties edes vuodessa lue niin monta. Listaa tarkemmin tutkimatta ajattelin, että hienoa, siinäpä vasta ahkera lukija.

Myöhemmin silmäsin lainaajan valintoja. Siilin talvipäivä, Sammakko löytää ystävän, Ruusunen, Koirien Kalevala… Kävikin ilmi, että kirjoista 17 oli lastenkirjoja. Hetken tunsin jonkinlaista pettymystä siitä, että olin erehtynyt luulemaan lainaajaa aikuiseksi kirjan ystäväksi. Vaan ehkä hän onkin: nyt hän vain haluaa opettaa lukemisen ilon myös jälkikasvulleen.

Kirjaston tarjoama mahdollisuus lukea kirjoja maksutta niin paljon kuin sielu sietää on arvokas asia. Jotkin kirjat haluaa silti myös omistaa. Tai haluaisi. Lapsena kirja-aarteeni oli Marjatta Kurenniemen kirjoittama ja Maija Karman viehkeästi kuvittama Onnelin ja Annelin talo. Kasvettuani se minulta kysymättä annettiin eteenpäin jollekulle muulle. Sittemmin kirja sattui uudelleen käsiini toisen paikkakunnan kirjakaupassa, nyt hieman laajempana laitoksena Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. Karman ihastuttavaa kansikuvaa ei kerta kaikkiaan voinut vastustaa.

Valitettavasti sekin kirja oli lainaa vain, vaikka olin sen itselleni ostanut. Annoin sen melko pian syntymäpäivälahjaksi kummitytölle. Sitä ennen kävin kuitenkin kovan sisäisen kamppailun: halusin niin pitää kirjan itselläni, mutta halusin myös tuon tyttölapsen löytävän juuri sen tarinoiden mielikuvitusmaailmaan.


Meitä on moneksi, ja niinpä toiset pitävät sopivina toisenlaisia lahjoja. Marraskuussa uutisoitiin, että hongkongilainen miljardööri oli ostanut 40 miljoonaa euroa maksaneen timantin 7-vuotiaalle tyttärelleen. Aivan äskettäin taas kerrottiin, että teksasilainen isä oli antanut omalle tyttärelleen 12-vuotislahjaksi vaaleanpunaisen .22-kaliiperisen pienoiskiväärin.

Nuorempi tytöistä tuskin sai timanttia leikkeihinsä; todennäköisemmin se suljettiin pankkiholvin kätköihin tai ihailtavaksi panssarilasin alle. Ehkä se päätyy koruun, jota minkään ikäinen nainen ei voi missään ilman turvamieslaumaa kantaa yllään. Vanhempi tyttö lienee jo oppinut isänsä antamasta esimerkistä, että aseeton elämä on vaarallista elämää.

Saattaa olla, että kukaan kolmesta lahjanantajasta ei suuremmin ymmärrä toistensa valintoja. Vaikka muihin verrattuna kirjaa voi pitää vaatimattomana ja yllätyksettömänä lahjana, yhä vielä jossain elää miljoonia tyttöjä, joille yksikin kirja olisi mitä kallein aarre.

○ ○ ○

Timantit voivat tehdä tytöstä koristeen, ase voi tehdä tappajan. Kirja taas voi herättää tytön kuin tytön ajattelemaan.