”Vanhan lehtimiehen huulet kiemurtelivat kuin kaksi riitaan
ajautunutta toukkaa.”
Michael Dobbs: House of Cards
Miten virkistävän erilainen ja herkullinen kielikuva, paras pitkään aikaan!
Toisinaan alkaa muuten vain makustella jotain yleisesti
käytössä olevaa sanaa. Viimeksi sellainen oli kirjeenvaihtaja. Sinänsä hyvä, vakiintunut sana. Toisin kuin
ulkoasultaan sitä kovasti muistuttava kirjeenvaihtotoveri
kirjeenvaihtaja on säilynyt hengissä. Toimittajat tekevät yhä runsaslukuisina
töitään, mutta oikeiden kirjeiden kirjoittaminen on enää harvojen harrastus. Tietääkö nuorin sukupolvi edes, mikä on kirje?
Siksi onkin hieman outoa, ettei kaikkeen nokkansa työntävä muutostrendi
ole vielä ruvennut nykyaikaistamaan kirjeenvaihtaja-nimikettä, vaikka
työvälineet ja -menetelmät ovat tyystin muuttuneet. Sanahan viittaa sanomalehdistön kukoistusaikaan,
jolloin kaukaiset uutiset välitettiin postitse. Lisäksi
termiin sisältyy ajatus vuorovaikutuksesta. Oletettavasti tietoa
ja ohjeita välittyi myös työnantajalta työntekijälle.
Kirjeenvaihtaja ei tarkoita (tai ei ole tarkoittanut) vain uutistoimittajan
työtä tekevää henkilöä. Ennen vuotta 1980 kauppatieteissä alemman korkeakoulututkinnon
suorittanut saattoi olla joko ekonomi,
kirjeenvaihtaja tai akateeminen sihteeri.
Tutkintojen nimikkeiden vaihtelu jopa keskenään kuulostaa aika erikoiselta.
Ovatkohan esimerkiksi työnantajat vuosien mittaan pysyneet perässä hakijoiden ansioluetteloita
selatessaan?
Sanasta tekoihin
Ei aikaakaan, kun yksi sana johdatti tuhansiin: Muutaman kaipaamani
pikkutiedon takia päädyin silmäilemään ensimmäistä pelkästään
ulkomaankirjeenvaihtajista tehtyä väitöskirjaa, Turo Uskalin journalistiikan opinnäytetyötä Älä kirjoita itseäsi ulos (2003).
Suomalaisen Moskovan-kirjeenvaihtajuuden alkutaival 1957−1975. Oli kiinnostavaa lukea myös Johanna Unhan historian pro gradu
-työtä Ikkunat auki Amerikkaan. Yleisradion ensimmäiset
Yhdysvaltain-kirjeenvaihtajat ja heidän työnsä tulokset suhteessa
Neuvostoliiton-kirjeenvaihtajien toimintaan vuosina 1964–1970 (2008).
Vaikka Uskali esittelee johdannossa laajasti kirjeenvaihtajuuden
taustoja yleensä, en ainakaan huomannut mainintaa itse sanan syntyhistoriasta. Hän
kuitenkin toteaa, että ulkomaankirjeenvaihtaja
sekoitetaan usein ulkomaantoimittajaan:
Ulkomaantoimittaja työskentelee yleensä − nimestään huolimatta − kotimaassa, kun
taas ulkomaankirjeenvaihtajan pääasiallinen asemapaikka on ulkomailla. Lisäksi
ulkomaantoimittaja työskentelee tavallisesti työvuorojen mukaan,
kirjeenvaihtaja joutuu usein päivystämään ympärivuorokautisesti.
Kirjeenvaihtaja on asemamaassaan myös itsenäisempi kuin ulkomaantoimittaja
omassa kotitoimituksessaan.
Ero on hyvä muistaa, jos joskus tulee kiusaus käyttää termiä
ulkomaantoimittaja modernimpana tai ylipäänsä synonyymina. Yli kymmenessä
vuodessa merkitykset ovat voineet lähentyäkin, varmasti ainakin uutisia seuraavien mielessä.
Suomalaisia edelläkävijöitä
Uskalin mukaan ulkomaanuutisten merkitys alettiin ymmärtää
lehdissä vasta 1910-luvulta alkaen, vaikka uutisia muualta maailmasta olikin
niissä kerrottu jo paljon kauemmin. Autonomian aikana suomalaislehtiin raportoineet
kirjeenvaihtajat olivat harvoin suomalaisia. Poikkeuksen teki esimerkiksi Joel Lehtonen, joka oli Helsingin Sanomien
”Pariisin-korrespondentti” vuosisadan alussa.
Yllättävää kyllä, Suomen sanomalehdistön ensimmäiseksi vakinaiseksi
ulkomaankirjeenvaihtajaksi mainitaan nainen. Toimittaja, maisteri Ada Norna toimi vuosina 1923−46 Uuden Suomen kirjeenvaihtajana
Berliinissä. Wikipedian mukaan hän kirjoitti myös Aamulehteen, Suomen
Kuvalehteen sekä Ajan Suunta- ja Rintamamies-lehtiin.
Kuitenkaan Norna ei ollut ensimmäinen varta vasten ulkomaille lähetetty päätoiminen kirjeenvaihtaja.
Siitä kunnian saavat miehet: Helsingin
Sanomien Yrjö Niiniluoto aloitti
vuonna 1926 Genevessä ja Uuden Suomen Juho
Timonen vuonna 1932 Lontoossa.
Toinen maailmansota sekoitti kuvioita, ja kirjeenvaihtajaverkostoa
päästiin vahvistamaan vasta 1950-luvulla. Tällöin muun muassa Suomesta
Neuvostoliittoon (Moskovaan) lähti ensimmäisenä Kansan Uutisten väliaikainen avustajakirjeenvaihtaja Lauri Kantola vuonna 1957, ja häntä seurasi
samana vuonna vakituiseksi kirjeenvaihtajaksi valittu Jarno Pennanen. Uusi Suomi
lähetti 1958 Moskovaan Aarne Tannisen.
Yhdysvalloissa uraa
uursi Yleisradion Jussi Himanka. Vuonna 1964 hänet vakinaistettiin
New Yorkin -kirjeenvaihtajaksi parin sivutoimisen vuoden jälkeen. Pasi Rutasesta tuli Yhdysvaltain
pääkirjeenvaihtaja 1966, jolloin hän aloitti Washingtonissa.
