Tuttuni osti pari vuotta sitten ennen joulua suksipaketin.
Sinä talvena ei saatu lunta. Viime talvena ennen hiihtokelejä tapaturma
toisessa ulkoilulajissa vei mahdollisuudet siltä kaudelta. Tänä vuonna lumi
lopulta tullessaan sai seurakseen pakkaset. Vielä piti kuulemma odottaa uusille
suksille sopivaa lämpötilaa.
Maanantaina niin ihmisen kuin luonnon olosuhteet osuivat
kohdalleen: ihminen pääsi hiihtämään. Oli ollut niin ihanaa. Heti seuraavana päivänä, siis eilen,
alkoi sää lauhtua, tuli sade ja lumi alkoi sulaa. Saapas nähdä, jäikö tuo
maanantai ainoaksi hiihtopäiväksi tällä kertaa.
Ainoaksi puolestaan saisikin jäädä se muutaman vuoden takainen jäisen
kelin päivä, kun yhtäkkiä huomasin olevani pitkin pituuttani kadun pinnassa.
Siinä sekunnissa, kun jalat menivät alta, ei ehtinyt edes elämäni filmi lähteä
pyörimään, vain hämmästynyt ajatus, että tässä sitä mennään.
Tutustani selälleen kaatuminen teki viikoiksi täysin autettavan,
itse selvisin − ihmeellistä kyllä − toisen kämmenen mustelmalla. Hyvin näytti
käyneen senkin miehen, jonka vähän myöhemmin näin kulkevan pusakan selkämys
sennäköisenä, että kadunpinta oli tullut myös hänelle tutuksi. Niillä keleillä yksi jos
toinen kuitenkin päätyi ensiapuun kipsattavaksi.
Nopeaan tahtiin muuttuvan talven luontoäänistä kuuntelisin kyllä
mieluummin pakkasen narskuntaa kenkien alla kuin loskan lentoa tai luiden jäistä
kolinaa.
