Ajattelua vieraalla päällä

Jos uutuuskirjoja ei yleensä tule luettua tuoreeltaan, ei niistä kirjoitettuja, mahdollisesti silmäiltyjä arvioitakaan enää myöhemmin muista. Kirjaston hyllyillä odottaakin monta tuntematonta maailmaa, joista valita, eikä valinta ole yleensä helppoa. Onhan ”lukeminen ajattelua vieraalla päällä oman asemesta” Arthur Schopenhauerin (1788−1860) mukaan.

Niinpä jos etsiessään sopivaa luettavaa ei ennalta tiedä kirjasta (tai kirjailijasta) mitään, ensimmäiseksi usein kiinnittää huomiota teoksen ulkoisiin mittoihin. Kirjan sivumäärällä on merkitystä suuntaan että toiseen. Ohut ja paksu edustavat kirjallisuuden selvimmin näkyviä äärilaitoja.

Laiskempi lukija miettii, miten helpoimmalla pääsee, ja valitsee ohuen. Luultavasti monelle koululaiselle vapaavalintainen kirja merkitsee nimenomaan tätä. Se taas, jolle lukeminen on elämäntapa, kuin päivittäinen leipä, saattaa samasta syystä jopa hylätä kovin ohuen kirjan. Sehän on kuin suupala ennen kunnon ateriaa − kannattaisiko siis ennemmin siirtyä suoraan runsaampaan tarjoiluun?

Ohuuden perusteella on kirjoja tosiaan jäänyt hyllyyn, mutta sitten tulee se kerta, ettei jää. Kun sama teos on uteliaisuutta herättävästi pantu esille moneen paikkaan, sen täytyy kirjastoihmisen mielestä olla jotenkin merkittävä. Tällaisena kertana mukaan lähti tanskalaisen Anne Cathrine Bomannin Agathe (2020), jossa hän piirtää puhuttelevia tuokiokuvia päähenkilöstään, elämänvireensä kadottaneesta psykiatrista. Pieni helmi vai timantti, kirjallinen jalokivi kuitenkin.

Jotkut taas eivät voi kuvitellakaan tarttuvansa paksuun, monisatasivuiseen kirjaan: kuka sellaiseen jaksaa keskittyä saati tuhlata aikaa? Yli 600-sivuista opusta lukiessa voi käydä niin, että punainen lanka välillä katkeaa tai ainakin katoaa näkyvistä, jos juoni poukkoilee siellä, täällä ja tuolla, kuten vaikka amerikkalaisella John Irvingillä. Kauan sitten romaanin Ystäväni Owen Meany (1989) loppu teki valtaisan vaikutuksen osoittaessaan, ettei lanka sittenkään ollut katkennut.

Hieman ristiriitaisia ajatuksia aiheuttaa kirjallisuudenlaji, joka näyttäisi innostavan monia kirjoittajia. Ovatko tunnetusta historiallisesta henkilöstä kirjoitetut, kirjailijan mielikuvituksessa muokkautuneet romaanit kenties tulevaisuuden elämäkertoja? Tällaiset romaanit vievät lukijan helposti mennessään eikä ihme, koska niitä ei yleensä kuormita elämäkertoihin kuuluva pikkutarkkuus, minkä vuoksi niitä on helpompi ja miellyttävämpi lukea. Lukijan tulee silti aina muistaa − niin vaikeaa kuin se usein onkin − että kyse on osittain fiktiosta.

Esimerkiksi yhdysvaltalainen Marie Benedict (oikealta nimeltään Heather Benedict Terrell) luo romaanissaan Lady Churchill (2022) kuuluisan pääministerin vaimosta kuvan, jonka perusteella kaiken takana todellakin oli nainen. Ilman Clementinea ei olisi ollut sitä Winstonia, jota Wikipedian mukaan pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä henkilöistä.

Toisinaan kirjailija on hyvinkin vapaa kehittelemään tarinaa todellisesta ihmisestä. Romaanissa Tulirinta (2020) Anna Kortelainen kertoo Erikistä (1888−1910), Ellan (o.s. de la Chapelle) ja taiteilija Albert Edelfeltin ainoasta lapsesta, josta ei ole saatavissa paljoakaan elämäkertatietoja. Tarinan Erik tuntee niin isän kuuluisuuden kuin vanhempien etäisten välien painavan raskaasti harteitaan.

”Kun isä ei ollut paikalla, äiti oli tyhjän avioliiton marttyyri. Silloin vaaleat silkkitapetit tummuivat sitä mukaa kuin seinät kaatuivat päälle. Jos isä oli kotona, äiti oli raivoisa ja itkuinen. Silloin asunnon huonekorkeus laski pari metriä ja ikkunanpokat turposivat niin, ettei sisälle voinut päästää raitista ilmaa.”

Toisin kuin Churchillien liitossa kansallistaiteilijan uraa ja menestystä siis tuskin inspiroi ainakaan oma vaimo.

Kun toukokuussa tarttuu kirjaan, jonka nimi Linnan juhlat (2015) viittaa noin puolen vuoden päähän, ei yhtään tiedä, millaiseen kyytiin siinä joutuu. Jotain voi tietysti arvailla lajista, jos on sattunut lukemaan tekijän kolumneja. Roope Lipastin päähenkilöä Hannua vie myönteisyyden varjolla kuin pässiä narussa hänelle persoonan treenariksi änkeytynyt Mikko:

”Kun ilmassa on positiivisuutta, kaikki kukoistaa. Viljantähkätkin paisuvat. Ei siinä mitään geenimuuntelua tarvita vaan myönteisiä ajatuksia. Jos jokainen Suomen maanviljelijä viettäisi vaikka puolet jokaisesta maanantaista pellonlaidalla miettimässä jotain kivaa sen sijaan, että marisee tukipolitiikasta, Suomesta tulisi Euroopan vilja-aitta. Ja tää on fakta.”

Ajankohtainen vinkki varteenotettavaksi.

Kun ei tiedä, voi kummastella

Lastenlaulussa moni asia ihmetyttää ja kummastuttaa pientä kulkijaa. Ihmetellä ja kummastella voi ja saa aikuinenkin. Vaikkapa seuraavia asioita:

Mitä oikeastaan tekee viestinten äänitarkkailija?

Sitä nimittäin luulee, että äänitarkkailijan tehtäviin kuuluu esimerkiksi ennakkoon tarkistaa, että vieraskielisissä televisiodokumenteissa eri voimakkuuksilla äänitetyt puhe- ja musiikkiosuudet lähetetään kuuluvuudeltaan jokseenkin samantasoisina. Mutta niin ei ilmiselvästi ole asianlaita. Suomenkielisen taustakertojan ääni hiipuu aina melkein kuiskaukseksi, kun taas haastateltavien ääni kuuluu huomattavasti kovempaa, musiikki − varsinkin pianon ääni − vielä kovempaa. Sama koskee usein myös uutislähetyksiä.

Radiossa taas musiikki hiljenee selvästi verrattuna puheen voimakkuuteen. Kumpaakaan ei haluaisi huudattaa. Koko ajan saa olla ääntä säätämässä niin television kuin radion puolella.

Miksi suomenkielinen kätevä sana ei millään kelpaa?

Laajasti käytetty englannin kielen ’take away’ näyttää täysin syrjäyttäneen suomen sanan ’nouto’. Yhdyssanat, kuten noutokahvi ja noutoateria, hakkaavat vieraan vastineensa take away ­‑kahvi ja take away ‑ateria moninkertaisesti: ne ovat lyhyempiä ja helpompia, niitä käytettäessä ei tarvitse miettiä viivan paikkaa, ja tietenkin ne ovat suomea.

Jotenkin surkuhupaisalta vaikutti mainoskyltti, jossa houkuteltiin asiakkaita tähän tapaan: Meiltä saa 100-prosenttisesti suomalaisia take away -annoksia.

Entä mistä löytyisi uusi viisasten kivi?

On kulunut jo − tai vasta − jotakuinkin keskimääräisen teini-iän verran siitä, kun Suomessakin lapset ja nuoret viimeksi jonottivat jopa yötä myöten kirjakauppoihin. Tässä ajassa se tuntuu unennäöltä. Vielä hämmästyttävämpää on muistaa, että sama toistui monta kertaa vuosien 1997−2007 mittaan (suomennokset 1998−2008), jona aikana ilmestyi J. K. Rowlingin kirjoittama 7-osainen sarja Harry Potterista.

Erikoiseksi Potter-innostuksen teki sekin, että samoja kirjoja luki nuorison lisäksi (ainakin salaa) ahmien myös moni aikuinen.

On pelkkää itsepetosta, jos pitää (lisääntyvää) äänikirjojen kuuntelemista lukemisena. Myös kirjoihin perustuvat elokuvat ja teemapuistot houkuttelevat usein pois lukemisen parista. Koska Potterista on tullut televisiossa mainoskanavien jokavuotinen ”pakkopulla” iänikuisten Bondin, Beckin ja Wallanderin tapaan, ehkä harvempi nuori viitsii enää itse kirjoihin tarttua.

Mahtaako Potter-sarjan kaltaista ilmiötä enää koskaan syntyä?

Asiasta syvemmin tietämättä voi tätäkin asiaa ihmetellä:

Miksi makean veden varantojen kuivuessa ja vähetessä ei merivettä ole laajemmin valjastettu korvaajaksi kuten on tehty Israelissa? Onhan monesti todettu, että ilmaston lämmetessä kuivuus ja aavikoituminen lisääntyvät ja jäätiköiden yhä nopeampi sulaminen saattaa nostaa merenpintaa ennusteiden mukaan jopa useita metrejä. Vettä sinänsä luulisi siis maapallolla riittävän, koska jo nyt meret kattavat noin 70 prosenttia sen pinta-alasta.

Israel on oman tilanteensa pakottamana tarttunut ongelmaa korvista ehkäistäkseen kuivuuden aiheuttamia haittoja. Joitakin vuosia sitten  televisiosarjan tutkiva matkailija − ehkä Michael Portillo? − vieraili maahan perustetussa laitoksessa, jossa suolaista merivettä puhdistetaan juomakelpoiseksi vedeksi.

Aiheesta on kirjoittanut enemmän muun muassa Hadas Gold (CNN 19.8.2022) otsikolla Lakes are drying up everywhere. Israel will pump water from the Med as a solution. Kun puhdistettua merivettä johdetaan makeaan järviveteen, se on kokeilua uudenlaisella sekoituksella, jonka seurauksista ei voi ennalta varmasti tietää. Silti Kinneret Limnological Labratoryn (Kinneretin eli Genesaretinjärven sisävesiä tutkivan laboratorion) johtajan Gideon Galin mielestä riski kannattaa ottaa.

Luulisi siis, että tässä vaiheessa maailmalla olisi jo otettu vaarin, jos jollakulla on esittää kokeilemisen arvoisia uusia ideoita kuivuudesta kärsivien maiden olojen helpottamiseksi.

Kirjan maku suussa

Muutamia kirjoja pitää maistaa, jotkut pitää hotkaista, ja jotkut harvat pitää pureskella ja sulattaa. (Francis Bacon)

Se, joka lukee kirjoja, on luultavasti kokenut saman kuin englantilainen Francis Bacon. On jotain mystistä siinä, että peräkkäin asetellut sanat tietyssä järjestyksessä vetävät imuunsa ja toiset taas eivät. Jokin kirja tempaisee mukaansa eikä lukemista malta jättää kesken. Jotain toista kirjaa taas ei millään pääse etusivua pidemmälle: kirjoittajan tyyli tai aihe ei syystä tai toisesta sytytä. Riittääkö se edes maistamiseksi, ehkä ei.

Hotkaisemisen antama lukunautinto voi jäädä hetkelliseksi kuin jäätelönsyönti. Se ei haittaa, mikäli kaikki lukeminen ei ole pelkkää herkuttelua tai ahmimista. Joku saattaa lukemisessaan tavoitella laadun sijasta mahdollisimman suurta määrää, jolloin ainuttakaan kirjaa ei ehdi pureskella saati sulattaa. Tärkeintä tuntuu olevan vain saada merkintä lukupäiväkirjaan.

Baconin nykyaikaiselta kuulostavan sitaatin tekee kuitenkin erityisen mielenkiintoiseksi ajankohta. Kirjailija, lakimies, filosofi ja valtiomies Bacon eli vuosina 1561−1626. Kaukana edessä oli silloin aika, jolloin kirjahyllyt notkuisivat erilaista tarjontaa – ja tullee myös aika, jolloin se on takana. Lukutaito kansan keskuudessa ylipäänsä oli vielä harvinaista.

Kirjapainotaito oli keksitty 1400-luvun puolessavälissä, ja alkuaikojen painettu kirjallisuus keskittyi uskonnolliseen kirjallisuuteen. Ensimmäinen Raamattu ilmestyi vuonna 1455 Saksassa. Kaikkiaan noin 180 kappaleen painamiseen kului huimaavat kolmisen vuotta.

Ensimmäinen, Tukholmassa painettu suomenkielinen kirja, Mikael Agricolan Abckiria, on peräisin joko vuodelta 1542 tai 1543. Se oli nimestään huolimatta tarkoitettu ensisijaisesti papeille ja vasta sitten lukemaan opetteleville lapsille. Mikä rinnastus!

Kukapa tietää, oliko Bacon haalinut kirjahyllyynsä kaiken oman aikansa kirjallisuuden tai edes suuren osan siitä. Joka tapauksessa niin määrä kuin myös lajivalikoima on ollut varsin rajallinen verrattuna nykyaikaan.

Se taas vie huomion sitaatin eläväisen kuvailevista verbeistä epämääräisiin pronomineihin, jotka tuntuvat nyt saavan täsmällisemmän merkityksen. Voi vaikka ajatella, että sanat muutamat, jotkut (jotkin) ja jotkut harvat (jotkin harvat) kantaisivat tarkkaa tietoa siitä, kuinka Bacon oli koko senaikaisen kirjallisuuden lajitellut.

Ajankohtainen ykkönen

Sukulainen löysi piha-aitastaan eri aikakauslehtien numeroita 1900-luvun alkukymmeniltä. Joukossa oli muun muassa Suomen Kuvalehtiä vuodelta 1930 ja Kotiliesiä 1920-luvun alusta.

Yhden lehden kannessa ei mainita vuosilukua vaan vain merkintä ”uuden kotien lehden ensi numero”, jonka mittasuhteet ovat noin 17 cm x 25 cm. Sisäsivuilla kerrotaan, että ”Kotiliesi, uusi kotitalouslehti, alkaa vuoden 1923 alusta ilmestyä säännöllisesti kaksi kertaa kuussa ulkoasultaan ja kooltaan sellaisena kuin nyt esillä oleva ’joulunumero’, joka samalla on ensi vuoden ensimmäinen numero”.

Tuttu aihe on puhuttanut myös tässä loppuvuoden 1922 Kotiliedessä: kirjailija ja kirjallisuudentutkija Tyyni Haapanen-Tallgren kirjoittaa kriittisesti lukemisesta otsikolla Mitä lapset lukevat. Hänen näkemyksensä mukaan laatu voittaa siinä määrän.

Haapanen-Tallgren kuvailee paljon ja kaikkea mahdollista lukevia lapsia kirjatoukiksi, joita ihaillaan, mutta näkee paljoudessa myös heikkouden. Se sopii vain tulevalle nerolle, ”jolle lukeminen on todellinen tarve ja joka omalla vaistollaan osaa seuloa luetun sekavan massan, valita hyvät kipinät, omaksua ne ja rikastuttaa niillä sieluaan koko elämän varalta”, vaikka hintana olisivat kalpeat posket, huono ryhti ja likinäköiset silmät.

Kirjoittajan mielestä kuitenkin tavalliselle lapselle, joka lukee paljon siksi, että se on mukavaa ja kirjoja on saatavilla, hyöty jää vähemmäksi. ”Kysykää häneltä tänään sen kirjan sisältöä, jonka hän eilen luki, niin hän ei kykene tekemään siitä selkoa. Näyttäkää hänelle viime vuonna luettu kirja, niin hän ei edes tiedä, onko hän lukenut sen vai ei.” Kirjoittaja katsoo, että koska lastenkirjallisuus on muun kirjallisuuden tapaan laadultaan monentasoista, ei ole vain lasten vika, jos lukemisesta tulee ”velttoa, hedelmätöntä ajanvietettä” – syy on pikemminkin heille tarjotussa kirjallisuudessa.

Haapanen-Tallgren heittääkin yllättävän väitteen: ”Nykyaikana, jolloin fyysillinen kasvatus alkaa päästä oikeuksiinsa, olemme kai kaikki yhtä mieltä siitä, että lasten ei pitäisi lukea kovin paljon. Vaatiihan jo koulu heiltä paikallaanistumista, silmien ja aivojen työtä aika tavalla.” Kukapa haluaisi, että lapsista kehittyy ”elämälle vieraita kirjatoukkia” tai ”vain elävien kuvien yleisöä ja ajanvietekirjain ostajapiiriä”. Aikojen muututtua nyt ollaan tilanteessa, jossa päinvastoin minkä tahansa lukemista pidetään tyhjää parempana.

Jos kirjoittajan mielen mukaisesti lukuaikaa annetaan vähän, luettavan on oltava sitäkin laadukkaampaa. Lasten on opittava syventymään lukemaansa, panemaan mieleensä eikä vain lukaisemaan läpi, mihin tusinakirjat houkuttavat. Haapanen-Tallgrenin mielestä tuon ajan lastenkirjallisuudesta ”suuri osa vastaa arvoltaan aikaihmisten ajanvietekirjoja – noita paremmin tai huonommin kirjoitettuja romaaneja, joita tulee ostaneeksi rautatievaunussa ja lukeneeksi väsymyksen ja tylsyyden hetkinä”. Niinpä hän kehottaa koteja ja äitejä ottamaan asian omakseen kuten ennen vanhaan. Nyt kehotus kohdistetaan tasa-arvoisesti myös isille.

Melkein sata vuotta sitten kirjoitettu loppulause pätee edelleen, vieläpä entistä todemmin ja painavampana: ”Ennen kaikkea muistakaamme, että kysymys lastenkirjoista ja lasten luvuista ei ole mikään vähäpätöinen ja helpolla kuitattu, vaan kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä nousevan polven kasvatuksessa.”