Taiteen arvo

Yleensä kun päättäjät peräänkuuluttavat luovuutta ja innovaatioita, tarkoitetaan nimenomaan uudenlaisia teknologisia, rahanarvoisia ratkaisuja. Tärkeintä vaikuttaa aina olevan mahdollisimman hyvä taloudellinen tuotto, oli sitten kyse valtion kassasta tai sijoittajien lompakosta.

Luovaa työtä tekevän taiteilijan motivaatio ei yleensä perustu ensisijaisesti rahaan vaan sisäiseen pakkoon saada näkymätön ajatus, mielikuva, näkemys, muoto jollain tavoin muidenkin koettavaksi. Taiteilija harvemmin voi olla varma siitä, että omalla työllään pystyy elättämään itsensä. Hän ei myöskään ole enää näkemässä, kun jopa useamman vuosisadan jälkeen aivan toiset keräävät hänen taiteellaan itselleen miljoonien rahapotteja.

Kuvataide on tästä erinomainen esimerkki. Taidehuutokaupoissa maksetaan käsittämättömiä summia maalauksista, joiden tekijät omana aikanaan elivät usein varsin laihoja vuosia, toisinaan jopa köyhyydessä. Tässä mielessä Helene Schjerfbeck (1862−1946) sai kyllä kokea menestystä jo elinaikanaan, mutta hän tuskin olisi osannut edes kuvitella, millaisia rahasummia hänen teoksistaan myöhemmin maksetaan.

Edesmenneitä taiteilijoita ajatellen tuntuu surulliselta se kylmäverinen ahneus, jolla toiset sittemmin ovat taiteilijan työtä hyväksi käyttämällä tehneet rahaa itselleen. Tämän tyyppisestä törkeästä toiminnasta kerrotaan esimerkiksi tanskalaisessa dokumenttisarjassa Oligarkki ja taidekauppias (2026). Sen mukaan sveitsiläinen taidekauppias Yves Bouvier huijasi kaiken kaikkiaan miljardin venäläismiljardööri Dmitri Rybolovlevilta kokoelmasta, jonka arvoksi laskettiin kaksi miljardia. Bouvier valehteli välittämiensä maalausten hinnat kymmeniä miljoonia kalliimmiksi kuin ne oli arvioitu tai mitä hän itse oli niistä maksanut. Kauppoihin normaalisti kuuluneet välityspalkkiot hän veloitti erikseen.

Sivumennen sanoen taiteilijoiden omana toiveena tuskin on maalaustensa päätyminen piiloon kassakaappeihin tai vain muutamien silmäparien ihailtavaksi tiukassa yksityisomistuksessa.

Musiikin tekeminen ja mahdollisuudet saada musiikkiaan esille ovat viimeisen sadan vuoden ajan kehittyneet huimaavasti sitä edeltäneistä ajoista, eivätkä miljoonien tulot ole enää harvinaisia nuorillakaan tekijöillä. Sellaiset klassisen musiikin säveltäjät kuin Wolfgang Amadeus Mozart (1756−1791) ja Antonio Vivaldi (1678−1741) saivat vain haaveilla vastaavanlaisesta taloudellisesta menestyksestä, vaikka kumpikin teki työteliään ja tuotteliaan uran.

Nykyisin sekä Mozartin että Vivaldin musiikkia soitetaan kaikkialla maailmassa, mutta kummankin elämä sai surkean lopun. Tietojen mukaan Mozart haudattiin merkitsemättömään hautaan, joka hänen elämästään kertovassa elokuvassa Amadeus (ohjaus Miloš Forman 1984) esitetään kerjäläisten joukkohautana. Vivaldin kohtalo ei ollut juuri sen parempi, kuten elokuvan Primavera (ohjaus Damiano Michieleto 2025) lopputeksteistä saa lukea. Elokuvassa carmenit päässään (tarkemmin katsoen sittenkin peruukki) taitavaa tyttöorkesteria johtanut Vivaldi jäi kuoltuaan unohduksiin aina 1900-luvulle asti, jolloin hänen musiikkinsa löydettiin uudelleen.

Amadeus-elokuvassa kerrottu tarina Mozartin ja Wienissä hovisäveltäjänä toimineen Antonio Salierin (1750−1825) välisestä kilpailusta perustuu kateuteen, jonka väitetään Salieria korventaneen. Riitaisuuksista ei kuitenkaan ole löydetty luotettavia todisteita.

Niin tai näin, asetelma tuo jollain tapaa mieleen Aleksis Kiven (1834−1872) ja häntä ja hänen tuotantoaan ankarasti kritisoineen August Ahlqvistin (1826−1889) välisen suhteen. (Ehkä Ahlqvistkin salaa kadehti Kiven elävää kerrontaa!) Jatkuvan arvostelun ohella Kivi joutui kamppailemaan alituisten rahahuolien kanssa. Myöhemmin Kivi nimettiin Suomen kansalliskirjailijaksi, mikä ei ole ollenkaan vähäinen ansio ja arvonnousu.

Kukin teknologian innovaatio elää hetken, kunnes jokin toinen syrjäyttää sen. Taide parhaimmillaan kantaa pitkälle tulevaisuuteen, ja sen kulttuurinen arvostus pysyy tai jopa kasvaa vuosisatojen kuluessa. Yhä uudet sukupolvet haluavat nähdä Mona Lisan hymyn yli 500 vuoden takaa. 

Niin kauan kuin ihmisellä on tarve edes hetkeksi unohtaa, kuinka raha puhuu, ja vain katsoa, kuunnella, lukea, ylipäänsä kokea jotain, joka liikuttaa hänen sisimpäänsä, niin kauan ihmisyydellä on toivoa.

Kaupantekoa

Ihmisellä ei ole enää mitään arvoa, on joku todennut. Varmaan ihmisyys olisi tässä parempi sana.

Toisaalta ihmisen rahallista arvoa arvioidaan jatkuvasti: esimerkiksi valtion ja työnantajien budjeteissa ihminen yleensä käykin niille kovin kalliiksi. Toisaalta jotkut rikastuvat ihmiskaupalla. Ihmisestä on tullut kokonaisvaltaisen kaupanteon kohde mutta myös myyjä.

Mitä ihminen ei tekisikään rahasta? Jos muuta rahaksi vaihdettavaa ei ole, luovutetaan munuainen tai verta tai synnytetään lapsi jollekulle, jolla on varaa siitä maksaa. Aina mikään näistä ei ole vapaaehtoista eikä siis kohteeksi joutuneelle tuottoisaa.

Äskettäisessä Ulkolinjan dokumentissa Bisnestä verellä haastateltiin muun muassa yhdysvaltalaisia verenluovuttajia, jotka tietyssä veripalvelussa saavat maksun. Luovuttajat vastaavat kysymyksiin tietokoneella eikä heitä testata mitenkään. Kuten muuan haastateltu totesi, sairauksia ja muita epäedullisia tietoja koskeviin kysymyksiin vastataan aina ei, sillä moni luovuttaja käy vain saadakseen rahaa huumeisiin. Avun antaminen tarvitsevalle tuskin käy edes mielessä.

Toinen haastateltu taas kertoi saavansa verenluovutusrahoista kuukausittain tarvittavaa lisätuloa elämiseen.

Luovuttaja saa käyntikerrasta 20–50 dollaria. Veriplasmaa jalostava lääketeollisuus saa aikanaan miljardeja dollareita.

Jos ihmisyys muuten löytyykin usein alekorista, elämän alusta ollaan valmiita maksamaan suuriakin summia. ”Ukrainasta on tulossa Euroopan vauvatehdas”, kertoo tuore uutisotsikko. Lapsettomat pariskunnat turvautuvat sijaissynnyttäjiin ja maksavat koko prosessista 35 000–45 000 euroa. Summa kattaa sijaissynnyttäjän ja välitystoimiston palkkiot, lääkärinkulut ja juridiset palvelut.

Artikkelissa haastateltu Alena kertoo ryhtyneensä sijaissynnyttäjäksi saadakseen itselleen ja omalle  lapselleen paremmat elämisen mahdollisuudet, joita alle kahdensadan euron kuukausipalkka kaupan kassana ei tarjoa.

Tässäkö on varattoman ihmisen tulevaisuudenkuva? Tehdä kauppaa omalla kehollaan tai sen osilla, kun selviytyminen eriarvoistuvassa maailmassa käy entistä vaikeammaksi. 

Tanja Aitamurto kirjoitti kiinnostavan, aiheeseen näkökulmaa antavan artikkelin Yhdysvaltojen digitaalisista järjestelmistä (Helsingin Sanomat 15.5.2018).

Aitamurto mainitsee kirjoituksessaan amerikkalaisen kirjailijan ja valtiotieteen professorin Virginia Eubanksin, joka kutsuu digitaalisia järjestelmiä uuden ajan vaivaistaloiksi. 

”Kuten entisajan vaivaistaloissa, järjestelmään joutuminen altistaa kansalaisen jatkuvalle valvonnalle ja nöyryytykselle. Samoin kuin vaivaistalot, nykyajan digitaaliset järjestelmät on toteutettu negatiivisen suunnittelun näkökulmasta: apua tarvitsevat ovat yhteiskunnalle rasite, ja heistä koituvat kulut sekä vaiva tulee minimoida. Digijärjestelmät on suunniteltu valvomaan vähäosaisia, ei auttamaan heitä selviämään kiperästä tilanteestaan." 

”Köyhien systemaattinen kyykyttäminen palvelee valtion tavoitteita eliminoida heikko-osaisista koituvia kuluja.” Kuulostaako tutulta myös suomalaisen korvissa?

Tuntisiko elämä heidät vielä omikseen?

Otsikon suorastaan lyyrisen kaunis kysymys esitetään ranskalaisdokumentissa Yö ja usva vuodelta 1955. Se kertoo toisen maailmansodan aikaisista keskitysleireistä ja niiden asukkaiden järkyttävistä kohtaloista. Jos silmät ovat sielun peili, noiden henkisesti ja ruumiillisesti loppuun ajettujen ihmisten tyhjästä katseesta ei tunnu löytyvän minkäänlaisia elonmerkkejä.

Ihmisen julmuus toista ihmistä kohtaan ei alkanut keskitysleireistä eikä päättynyt niiden lopettamiseen. Sinuhe egyptiläistä mukaillen: Sotia on aina ollut ja on aina oleva. On myös alueita, joissa julmuuden annetaan tietoisesti jatkua, aivan kuin mikään taho ei tosissaan edes yrittäisi puuttua tilanteeseen. Ainoa, mihin kyetään, on julkisesti tuomita iskut. Esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä oli Ruanda.

Nyt kun keskenään vihoittelevien sisäisten ryhmien lisäksi ulkopuoliset valtiot taistelevat Syyriassa ja Syyriasta, se tapahtuu jälleen. Siellä on sodittu jo seitsemän vuotta eikä loppua näy. Turkki, Venäjä ja Yhdysvallat ottavat yhteen ja uhkaavat toisiaan aina vain ankarammilla aseilla. Miten kätevää, kun tuhoamisen voi ”ulkoistaa” pois omalta maaperältä.

Kuvat kaasu- tai pommi-iskujen seurauksista – siviiliuhreista ja kotien rauniokasoista – eivät aina enää edes hätkäytä ihmisiä. Toisia sen sijaan jaksaa loputtomasti kiinnostaa sen ja tuon ”rohkeat bikinikuvat” tai meikittömät kasvokuvat. Niin eri maailmoissa täällä eletään.

Otsikon kysymyksen voisi kai esittää myös niistä, jotka voimansa tunnossa mutta ilman inhimillisyyden häivää käyvät näitä tuhoisia sotia. 

Vieläkö lienee hengissä se sinipaitainen poika, jolle supersankareita olivat Aku ja Hessu? Entä tyttö, joka etukäteen kiitti niitä, jotka mahdollisesti saisivat rauhan aikaan? Hänen toiveensa toteutuminen näyttää olevan aina vain kauempana.

– –

14.4.2018 Yhdysvallat, Britannia ja Ranska vastasivat ohjusiskulla Syyriassa 7.4. tehtyyn kaasuiskuun, jonka tekijäksi epäillään Syyrian hallituksen joukkoja. Hallituksen liittolainen Venäjä kiistää mitään tapahtuneen.

Sehän tiedetään, miten tässä käy: kostonkierre jatkuu.