Otsikon suorastaan lyyrisen kaunis kysymys esitetään
ranskalaisdokumentissa Yö ja usva
vuodelta 1955. Se kertoo toisen maailmansodan aikaisista keskitysleireistä ja
niiden asukkaiden järkyttävistä kohtaloista. Jos silmät ovat sielun peili,
noiden henkisesti ja ruumiillisesti loppuun ajettujen ihmisten tyhjästä
katseesta ei tunnu löytyvän minkäänlaisia elonmerkkejä.
Ihmisen julmuus toista ihmistä kohtaan ei alkanut keskitysleireistä eikä päättynyt niiden lopettamiseen. Sinuhe egyptiläistä mukaillen: Sotia on aina ollut ja on aina oleva. On myös alueita, joissa julmuuden annetaan tietoisesti jatkua, aivan kuin mikään taho ei tosissaan edes yrittäisi puuttua tilanteeseen. Ainoa, mihin kyetään, on julkisesti tuomita iskut. Esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä oli Ruanda.
Nyt kun keskenään vihoittelevien sisäisten ryhmien lisäksi ulkopuoliset valtiot taistelevat Syyriassa ja Syyriasta, se tapahtuu jälleen. Siellä on sodittu jo seitsemän vuotta eikä loppua näy. Turkki, Venäjä ja Yhdysvallat ottavat yhteen ja uhkaavat toisiaan aina vain ankarammilla aseilla. Miten kätevää, kun tuhoamisen voi ”ulkoistaa” pois omalta maaperältä.
Kuvat kaasu- tai pommi-iskujen seurauksista – siviiliuhreista ja kotien rauniokasoista – eivät aina enää edes hätkäytä ihmisiä. Toisia sen sijaan jaksaa loputtomasti kiinnostaa sen ja tuon ”rohkeat bikinikuvat” tai meikittömät kasvokuvat. Niin eri maailmoissa täällä eletään.
Otsikon kysymyksen voisi kai esittää myös niistä, jotka voimansa tunnossa mutta ilman inhimillisyyden häivää käyvät näitä tuhoisia sotia.
Vieläkö lienee hengissä se sinipaitainen poika, jolle supersankareita olivat Aku ja Hessu? Entä tyttö, joka etukäteen kiitti niitä, jotka mahdollisesti saisivat rauhan aikaan? Hänen toiveensa toteutuminen näyttää olevan aina vain kauempana.
Ihmisen julmuus toista ihmistä kohtaan ei alkanut keskitysleireistä eikä päättynyt niiden lopettamiseen. Sinuhe egyptiläistä mukaillen: Sotia on aina ollut ja on aina oleva. On myös alueita, joissa julmuuden annetaan tietoisesti jatkua, aivan kuin mikään taho ei tosissaan edes yrittäisi puuttua tilanteeseen. Ainoa, mihin kyetään, on julkisesti tuomita iskut. Esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä oli Ruanda.
Nyt kun keskenään vihoittelevien sisäisten ryhmien lisäksi ulkopuoliset valtiot taistelevat Syyriassa ja Syyriasta, se tapahtuu jälleen. Siellä on sodittu jo seitsemän vuotta eikä loppua näy. Turkki, Venäjä ja Yhdysvallat ottavat yhteen ja uhkaavat toisiaan aina vain ankarammilla aseilla. Miten kätevää, kun tuhoamisen voi ”ulkoistaa” pois omalta maaperältä.
Kuvat kaasu- tai pommi-iskujen seurauksista – siviiliuhreista ja kotien rauniokasoista – eivät aina enää edes hätkäytä ihmisiä. Toisia sen sijaan jaksaa loputtomasti kiinnostaa sen ja tuon ”rohkeat bikinikuvat” tai meikittömät kasvokuvat. Niin eri maailmoissa täällä eletään.
Otsikon kysymyksen voisi kai esittää myös niistä, jotka voimansa tunnossa mutta ilman inhimillisyyden häivää käyvät näitä tuhoisia sotia.
Vieläkö lienee hengissä se sinipaitainen poika, jolle supersankareita olivat Aku ja Hessu? Entä tyttö, joka etukäteen kiitti niitä, jotka mahdollisesti saisivat rauhan aikaan? Hänen toiveensa toteutuminen näyttää olevan aina vain kauempana.
– –
14.4.2018 Yhdysvallat, Britannia ja Ranska vastasivat ohjusiskulla
Syyriassa 7.4. tehtyyn kaasuiskuun, jonka tekijäksi epäillään Syyrian
hallituksen joukkoja. Hallituksen liittolainen Venäjä kiistää mitään tapahtuneen.
