Historian käännekohta jäi tviittaamatta

Jälleen ajatus yhden uuden sodan mahdollisuudesta on heitetty ilmaan.

Maaliskuussa 2003 Yhdysvallat oli ryhtymässä sotaan, jonka perusteet osoittautuivat myöhemmin heppoisiksi ja suorastaan vääriksi. Silloin kohteena oli Irak, nyt kirjaimen erolla Iran.

Edellisen kerran taivaalta oli isketty Yhdysvaltojen maaperälle, tällä kertaa liittolaismaa Saudi-Arabiaan. Liekkimereksi muuttuneet öljyntuotantolaitokset eivät herätä tavallisissa kansalaisissa läheskään samanlaisia tunteita kuin syyskuun 2001 tapahtumat, jotka myöhemmin johtivat Irakin sotaan.

Tuolloin Yhdysvalloissa isänmaallisuus nousi huippuunsa, niin myös lippu joka kodin salkoon. Luultavasti useimmat amerikkalaiset olivat sitä mieltä, että tuhansien ihmishenkien menetys vaati kostoa, sotaa. Kaikkien mielestä se ei kuitenkaan ollut oikea ratkaisu.

Suosittu teksasilainen kantriyhtye Dixie Chicks esiintyi Lontoossa maaliskuussa 2003 juuri ennen hyökkäystä Irakiin. Muutamasta lauseesta syntyi kohu, jonka raakuutta ja vihamielisyyttä ei voi edes kuvitella, jos nykyisenlaiset viestimisen ”avopalvelut” olisivat jo olleet käytössä. Twitter otettiin käyttöön vuonna 2006 ja Facebook 2004.

Dixie Chicksin laulusolisti Natalie Maines aloitti konsertin ilmoittamalla, että yhtyeen jäsenet eivät kannata sotaa ja väkivaltaa. Varsinainen kohu taisi syntyä viittauksesta silloiseen presidenttiin George W. Bushiin. ”Häpeämme sitä, että USA:n presidentti on kotoisin Teksasista.”

Dokumenttisarjassa Soundtracks: musiikki elää ajassa nähtiin, millaisen reaktion Mainesin kommentti nostatti ilmaisunvapaudestaan kuulussa Yhdysvalloissa. Kun Lontoossa hurrattiin, kotimaan televisiossa raivostuneet mieshenkilöt solvasivat yhtyettä estoitta. ”Typerä ämmä, joka ei tiedä, mistä puhuu.” ”Nämä ääliöt ovat typerimpiä bimboja, joita olen nähnyt.”

Presidentin tiedottaja ei kuitenkaan osoittanut sanojaan näille solvaajille vaan Dixie Chicksin jäsenille kehottaessaan heitä ”varomaan puheitaan”.

Dokumentissa todetaan, että Irakin sodan aiheuttama kansan kahtiajakautuminen sai miettimään, millainen politiikka turvaa Yhdysvallat kansana. Erittäin kiintoisa ajatus näinä aikoina.

Jos mainituista vuosien 2001–2003 tapahtumista on jälkeenpäin löydettävä jotain hyvää, se on helppoakin helpompaa: onneksi Valkoisessa talossa ei istunut nykyinen, New Yorkissa syntynyt presidentti eikä Twitteriä ollut olemassa.

Herra Neanderin henkinen horisontti

Ensin piileksi Paroni puussa, sitten kävi Kenraali kirjastossa. Olennaiset asiat kieli, luonto ja sivistys yhdistyvät sattumalta juuri niiden kahden teoksen suomennetussa nimessä, jotka olen italialaiskirjailija Italo Calvinon (1923–1985) tuotannosta lukenut. Paroni puussa (1957, suom. 1960) antaa sellaisen esimerkin Calvinon lennokkaasta mielikuvituksesta, että sen jälkeen piti joksikin aikaa päästä maan pinnalle. 

Paroni palautui mieleen, kun näin Kenraalin kirjastossa, jonne se melkein jäikin. Kolme ensimmäistä, lyhyttä tarinaa saivat kuitenkin pään kääntymään. Singer Calvinon toimittama Kenraali kirjastossa (1993, suom. 2012) koostuu hänen miehensä kirjoittamista kertomuksista, faabeleista ja dialogeista vuosilta 1943–1984. Osaa niistä ei ollut julkaistu aiemmin, osa taas oli ilmestynyt aikakauslehdissä.

Alkulauseessa kirjailija kertoo faabelin olleen hänelle keino selviytyä fasismin kurimuksessa. ”Kun ihminen ei voi enää ilmaista ajatuksiaan suoraan, hän turvautuu sadun keinoihin.” Faabelin symboliikka ei välttämättä avaudu ilman sen kuvaamien historian tapahtumien tuntemusta.

Miten lienee nykyisin: vieläkö faabeli kirjallisuudenlajina on hengissä vai ovatko ilmaisukeinot jo tyystin toiset. Ainakin näyttää siltä, että sananvapautta on viime aikoina alettu ajaa ahtaammalle yhä useammassa maailman kolkassa.

Toisaalta on myös maita, joissa esimerkiksi koulujen historiankirjat kirjoitetaan kokonaan uusiksi niin, että jätetään itselle epämiellyttävät tosiasiat kertomatta. 

Kenraalin ensimmäinen tarina Mies joka huusi Teresaa sopii kuvaamaan myös monia nykyajan kuohuntoja. Mies alkaa kadulla kutsua Teresaa suunnaten huutonsa kerrostalon korkeuksiin. Paikalle tulee toinen, jonka mielestä kahden huuto kuuluu paremmin. Joukko kasvaa pikku hiljaa. 

Kun Teresaa ei näy, ei kuulu, ensimmäiselle miehelle aletaan esittää kysymyksiä. Käy ilmi, ettei hän ole avaimensa kadottanut aviomies eikä edes tunne ketään Teresaa. Hänen sanansa herättävät muissa närää: ”Minun puolestani me voimme yhtä hyvin huutaa jotakuta toista tai jossakin toisessa paikassa. Sama se minulle on.”

Kirjalle nimen antaneessa tarinassa kenraali ja upseereista koostuva tutkintakomissio lähetetään kirjastoon puhdistamaan se teoksista, jotka jollain tavoin voisivat vahingoittaa sotilaallista arvovaltaa. Tutkinnan ajaksi paikalle jäänyt henkilökunnan edustaja toimii päinvastoin kuin Teresaa huutanut mies: hän tietää täsmälleen, mitä tekee. Työn määrästä epätoivon partaalle joutunut komissio ei olisi selvinnyt työstään ilman tätä kirjastonhoitajaa, joka osaa aina suositella jotain lisätietoa antavaa teosta.

Kenraali miehineen saa niin paljon uutta ajateltavaa, että raportoinnista pääesikuntaan tulee sivuseikka. Lopullinen selonteko vie kenraalikunnan täysin tolaltaan. Julkisten skandaalien pelossa tutkintakomission jäsenet määrättiin suoraan eläkkeelle ”palveluksessa kärsityn vakavan hermoromahduksen vuoksi”.

Uusi elämä – ja luultavasti myös tervehtyminen – jatkuu kirjastossa. 

• • • 

Kenraalin mukanaan vienyt lukuinto ja sen vaikutukset tuovat mieleen Epätavallisen lukijan, josta brittiläinen Alan Bennet on kirjottanut hersyvän satiirin.

Otsikko on peräisin dialogista nimeltä Neandertalinihminen.