Ensin piileksi Paroni
puussa, sitten kävi Kenraali
kirjastossa. Olennaiset asiat kieli, luonto ja sivistys yhdistyvät sattumalta
juuri niiden kahden teoksen suomennetussa nimessä, jotka olen
italialaiskirjailija Italo Calvinon (1923–1985)
tuotannosta lukenut. Paroni puussa
(1957, suom. 1960) antaa sellaisen esimerkin Calvinon lennokkaasta
mielikuvituksesta, että sen jälkeen piti joksikin aikaa päästä maan pinnalle.
Paroni palautui mieleen, kun näin Kenraalin kirjastossa, jonne se melkein jäikin. Kolme ensimmäistä, lyhyttä tarinaa saivat kuitenkin pään kääntymään. Singer Calvinon toimittama Kenraali kirjastossa (1993, suom. 2012) koostuu hänen miehensä kirjoittamista kertomuksista, faabeleista ja dialogeista vuosilta 1943–1984. Osaa niistä ei ollut julkaistu aiemmin, osa taas oli ilmestynyt aikakauslehdissä.
Alkulauseessa kirjailija kertoo faabelin olleen hänelle keino selviytyä fasismin kurimuksessa. ”Kun ihminen ei voi enää ilmaista ajatuksiaan suoraan, hän turvautuu sadun keinoihin.” Faabelin symboliikka ei välttämättä avaudu ilman sen kuvaamien historian tapahtumien tuntemusta.
Miten lienee nykyisin: vieläkö faabeli kirjallisuudenlajina on hengissä vai ovatko ilmaisukeinot jo tyystin toiset. Ainakin näyttää siltä, että sananvapautta on viime aikoina alettu ajaa ahtaammalle yhä useammassa maailman kolkassa.
Toisaalta on myös maita, joissa esimerkiksi koulujen historiankirjat kirjoitetaan kokonaan uusiksi niin, että jätetään itselle epämiellyttävät tosiasiat kertomatta.
Kenraalin ensimmäinen tarina Mies joka huusi Teresaa sopii kuvaamaan myös monia nykyajan kuohuntoja. Mies alkaa kadulla kutsua Teresaa suunnaten huutonsa kerrostalon korkeuksiin. Paikalle tulee toinen, jonka mielestä kahden huuto kuuluu paremmin. Joukko kasvaa pikku hiljaa.
Kun Teresaa ei näy, ei kuulu, ensimmäiselle miehelle aletaan esittää kysymyksiä. Käy ilmi, ettei hän ole avaimensa kadottanut aviomies eikä edes tunne ketään Teresaa. Hänen sanansa herättävät muissa närää: ”Minun puolestani me voimme yhtä hyvin huutaa jotakuta toista tai jossakin toisessa paikassa. Sama se minulle on.”
Kirjalle nimen antaneessa tarinassa kenraali ja upseereista koostuva tutkintakomissio lähetetään kirjastoon puhdistamaan se teoksista, jotka jollain tavoin voisivat vahingoittaa sotilaallista arvovaltaa. Tutkinnan ajaksi paikalle jäänyt henkilökunnan edustaja toimii päinvastoin kuin Teresaa huutanut mies: hän tietää täsmälleen, mitä tekee. Työn määrästä epätoivon partaalle joutunut komissio ei olisi selvinnyt työstään ilman tätä kirjastonhoitajaa, joka osaa aina suositella jotain lisätietoa antavaa teosta.
Kenraali miehineen saa niin paljon uutta ajateltavaa, että raportoinnista pääesikuntaan tulee sivuseikka. Lopullinen selonteko vie kenraalikunnan täysin tolaltaan. Julkisten skandaalien pelossa tutkintakomission jäsenet määrättiin suoraan eläkkeelle ”palveluksessa kärsityn vakavan hermoromahduksen vuoksi”.
Uusi elämä – ja luultavasti myös tervehtyminen – jatkuu kirjastossa.
• • •
Kenraalin mukanaan vienyt lukuinto ja sen vaikutukset tuovat mieleen Epätavallisen lukijan, josta brittiläinen Alan Bennet on kirjottanut hersyvän satiirin.
Paroni palautui mieleen, kun näin Kenraalin kirjastossa, jonne se melkein jäikin. Kolme ensimmäistä, lyhyttä tarinaa saivat kuitenkin pään kääntymään. Singer Calvinon toimittama Kenraali kirjastossa (1993, suom. 2012) koostuu hänen miehensä kirjoittamista kertomuksista, faabeleista ja dialogeista vuosilta 1943–1984. Osaa niistä ei ollut julkaistu aiemmin, osa taas oli ilmestynyt aikakauslehdissä.
Alkulauseessa kirjailija kertoo faabelin olleen hänelle keino selviytyä fasismin kurimuksessa. ”Kun ihminen ei voi enää ilmaista ajatuksiaan suoraan, hän turvautuu sadun keinoihin.” Faabelin symboliikka ei välttämättä avaudu ilman sen kuvaamien historian tapahtumien tuntemusta.
Miten lienee nykyisin: vieläkö faabeli kirjallisuudenlajina on hengissä vai ovatko ilmaisukeinot jo tyystin toiset. Ainakin näyttää siltä, että sananvapautta on viime aikoina alettu ajaa ahtaammalle yhä useammassa maailman kolkassa.
Toisaalta on myös maita, joissa esimerkiksi koulujen historiankirjat kirjoitetaan kokonaan uusiksi niin, että jätetään itselle epämiellyttävät tosiasiat kertomatta.
Kenraalin ensimmäinen tarina Mies joka huusi Teresaa sopii kuvaamaan myös monia nykyajan kuohuntoja. Mies alkaa kadulla kutsua Teresaa suunnaten huutonsa kerrostalon korkeuksiin. Paikalle tulee toinen, jonka mielestä kahden huuto kuuluu paremmin. Joukko kasvaa pikku hiljaa.
Kun Teresaa ei näy, ei kuulu, ensimmäiselle miehelle aletaan esittää kysymyksiä. Käy ilmi, ettei hän ole avaimensa kadottanut aviomies eikä edes tunne ketään Teresaa. Hänen sanansa herättävät muissa närää: ”Minun puolestani me voimme yhtä hyvin huutaa jotakuta toista tai jossakin toisessa paikassa. Sama se minulle on.”
Kirjalle nimen antaneessa tarinassa kenraali ja upseereista koostuva tutkintakomissio lähetetään kirjastoon puhdistamaan se teoksista, jotka jollain tavoin voisivat vahingoittaa sotilaallista arvovaltaa. Tutkinnan ajaksi paikalle jäänyt henkilökunnan edustaja toimii päinvastoin kuin Teresaa huutanut mies: hän tietää täsmälleen, mitä tekee. Työn määrästä epätoivon partaalle joutunut komissio ei olisi selvinnyt työstään ilman tätä kirjastonhoitajaa, joka osaa aina suositella jotain lisätietoa antavaa teosta.
Kenraali miehineen saa niin paljon uutta ajateltavaa, että raportoinnista pääesikuntaan tulee sivuseikka. Lopullinen selonteko vie kenraalikunnan täysin tolaltaan. Julkisten skandaalien pelossa tutkintakomission jäsenet määrättiin suoraan eläkkeelle ”palveluksessa kärsityn vakavan hermoromahduksen vuoksi”.
Uusi elämä – ja luultavasti myös tervehtyminen – jatkuu kirjastossa.
• • •
Kenraalin mukanaan vienyt lukuinto ja sen vaikutukset tuovat mieleen Epätavallisen lukijan, josta brittiläinen Alan Bennet on kirjottanut hersyvän satiirin.
