Rajansa kaikella − vai onko?

Jos uskoisi kaiken, mitä amerikkalaisissa tosi-tv-ohjelmissa tai nyyhkyleffoissa näkee, voisi luulla, että amerikkalaiset pitävät itseään yli-ihmisinä. Niissä esiintyvät ihmiset toistavat aina samaa mantraa: Kaikki on mahdollista. Joskus kyllä tuntuukin, että väite pitää paikkansa. Niin omituista ideaa − hyvässä tai pahassa − ei USA:ssa liene keksittykään, ettei joku ryhtyisi sitä toteuttamaan. Kykykilpailuohjelmissa taas näkee niitä, joiden itsetuntemus olisi kehittynyt paremmin, jos kasvattajat olisivat alusta pitäen antaneet heille hieman realistisemmat eväät.

En oikein tiedä, miten suhtautua noin suuria lupauksia sisältävään elämänohjeeseen. Tietenkin on hienoa, että ihmistä kannustetaan ylittämään esteitä. Mutta kun hänet opetetaan uskomaan, että kaikki on hänelle mahdollista, sillä tosiasiassa tarkoitetaan vain menestystä, rikkautta, kaikkea tavoittelemisen arvoista hyvää. Tämä tuli esiin esimerkiksi Ylen eilen esittämässä dokumentissa Laman uhrit Amerikassa. Vuonna 2008 alkanut lama osui pahoin myös hyvätuloisiin keskiluokan kansalaisiin, opettajiin, pr-ammattilaisiin, yritysvalmentajiin, pörssimeklareihin ja moniin muihin. Lohduttomassa tilanteessa heillä kaikilla oli sama tyrmistynyt kysymys: Miten tämä on mahdollista?

Pelkääjän paikka on varattu

Amerikkalaisten liioitellun mahtipontinen usko omiin voimiinsa hämmästyttää minua myös tilanteissa, joissa ihminen joutuu kestävyytensä äärirajoille ja selviytyy. Moni selviytyjä uhkuu itseluottamusta: Tämän jälkeen en pelkää enää mitään. Eli kun on voittanut yhden rajoitteistaan tai peloistaan, on voittanut ne kaikki. Lisäksi amerikkalaisella tuntuu olevan suunnaton tarve tehdä läheisensä ylpeiksi. Oli kisa mikä tahansa, näillä sanoilla niin voittajat kuin häviäjät kyynelsilmin perustelevat tekemisiään. Hävinnyt tietenkin tuntee aiheuttaneensa läheisilleen hirveän pettymyksen. Älkää suomalaiset tehkö perässä, pyydän.

Jos minulta kysyttäisiin, mikä on pahin pelkoni, en osaisi vastata. Miten ihmeessä ne voi panna minkäänlaiseen pahemmuusjärjestykseen? Vakava sairastuminen, raajan amputointi, käärmeet, sota, tulipalo, asunnottomuus… Noin kymmenvuotiaana kuulin silmälääkärin sanovan, että joutuisin leikkaukseen, jos muu hoito ei auta. Silloin leikkausta ei tehty, mutta siitä lähtien olen hillittömästi pelännyt sitä. Hoitomuodot ovat niistä ajoista kehittyneet melkoisesti, mutta kohde ei: silmä on yhä silmä, korvaamaton näköelin.

Viime marraskuussa jouduin yllättäen ja pyytämättä toimenpiteeseen, jossa kumpaankin silmääni tehtiin laserilla reiät, tieteellisemmin ilmaistuna iridotomia. Ajatuskin oli hyytävä. Vaikka ihmeen kaupalla selvisin operaatiosta, en käsitä, miten se vähentäisi muita pelkojani. Pitäisiköhän kääntyä amerikkalaiseksi?


PS. Ne amerikkalaiset, jotka itse tunnen, ovat kyllä selvästi maanläheisempää porukkaa!