Kuulemma aikuiset ihmiset ovat aivan viime aikoina
innostuneet värityskirjoista. Minua taas ovat jo kauan kiinnostaneet katselukirjat. Parhaillaan selailen kirjastosta löytynyttä Maailman parhaat luontokuvat -albumia, 24. vuosikerta (Docendo),
jossa kuvaajien taitavuuden lisäksi kiehtoo laaja lajien, maisemien ja
ilmiöiden kirjo. Niiden rinnalla tuntuukin usein, että Suomen luonto on jo
loppuun kaluttu. Kuvaajilta vaaditaan yhä enemmän mielikuvitusta, että tavallinen
punatulkku tai karhu saisi katsojan kiinnostumaan.
Ikioma aarteeni on National
Geographicin 100 parasta kuvaa
-kuvakokoelma, johon NG:n kuvatoimittajat valitsivat mielestään ykkösotokset
lehden 113-vuotisen historian ajalta. Julkaisun nro 1 kannessa vastaani katsoo kuin
hypnotisoiden Steve McCurryn kuvaama
vihreäsilmäinen afgaanityttö. Kuvasta on tullut alan ikoni. Tämä vuoden 2002 kokoelma
vie katsojan värikkäälle kulttuurimatkalle, joka on täynnä outoja ja
ihmeellisiä pysähdyspaikkoja. Verkosta löytyvä NG:n laajempi kuvakokoelma melkein salpaa hengen. Aivan mieletön.
Tutustun tekijään
Käyn mielelläni myös näyttelyissä ja luennoilla
kuuntelemassa niitä, joille valokuvaus on ammatti tai vähintään tärkeä
harrastus. Esimerkiksi kesällä 2013 pääsin näkemään mainitun McCurryn näyttelyn
Helsingissä. Oli hienoa kuulla, että hän oli halunnut etsiä ja myös löytänyt
afgaanitytön, joka oli vuosien mittaan tuonut hänelle taloudellista menestystä.
Nyt McCurry vuorostaan saattoi auttaa naiseksi varttuneen kuvattavansa
perhettä.
Muutamana syksynä tunnetut valokuvaajat ovat käyneet
kotikaupungissani kertomassa työstään ja tietenkin esittelemässä sen tuloksia.
Erityisen onnellinen olen siitä, että sain nähdä vähäeleisen ja harvapuheisen,
mutta kuvissaan vaikuttavan Hannes Heikuran ennen hänen yllättävää kuolemaansa viime maaliskuussa. (Ohessa Ylioppilaslehden juttu Heikurasta vuodelta 2011.) Vanha
mestari Caj Bremer taas kertoi monenlaisia tarinoita kuviensa takaa. Mieltäni kosketti muuan pikkutyttö,
kirjoituslehtiö ja lyijykynä jostain 1950- tai -60-luvulta. Nykyään harvinaista
kuvaustekniikkaa camera obscuraa käyttävä Marja
Pirilä luo aikaa vieviä kuvia, joiden onnistumista ei voi heti tarkistaa
kuten digikamerasta.
Arvostan lahjakkuutta
Varmaan on jo käynyt selväksi, että mikä tahansa valokuva ei
kiinnosta minua. Onko mitään puuduttavampaa kuin (kohteliaisuudesta) katsella
sivukaupalla tylsiä kotialbumeja? Toistensa kaltaiset matkakuvat, joissa
pakollisen nähtävyyden eteen seisomaan asettuneet ihmiset tuijottavat kameraan, eivät
todellakaan edusta mielenkiintoista näkökulmaa. Perhekuvat ovat hauskaa
katsottavaa vain perheen itsensä mielestä. Nykyinen selfie-villitys ei voisi
vähempää kiinnostaa.
Taitavien ammattilaisten valokuvia katsellessani kadehdin
kuvaajaa, joka on osannut nähdä ja tallentaa juuri tietyn näkymän tai tilanteen
kaikkine yksityiskohtineen. Oikea hetki painaa laukaisinta voi olla ohi
sekunnissa tai viedä viikkoja, kuukausia. Kadehtimista enemmän kuitenkin
iloitsen siitä, että olen saanut tuon täysosuman nähdäkseni. En itse harrasta
kuvaamista enkä osaisi ottaa sellaisia kuvia, joita haluaisin. Kateus ei siten
pilaa katselunautintoa vaan muuttuu arvostukseksi.
Tämäkin on katselukirja, jonka sivuilla pääsee tutustumaan New Yorkiin yläilmoista. Kirja julkaistiin vuonna 2001. Sen tekijä JoAnn Padgett ei voinut ennalta tietää, että teos päättyisi kuviin savuavista raunioista.
