Onkohan ainoakaan salasana tai koodi lopultakaan murtamaton?
Voiko salaisinkaan digitaalinen tieto säilyä täysin turvassa? Hakkerit eri
puolilla maailmaa ovat onnistuneet pääsemään hyvin vahvojenkin suojauksien
läpi, ja tilanteen mukaan teot on selitetty myönteisesti tai kielteisesti hyökkäyksinä kohdettaan tai koko yhteiskuntaa vastaan. Hyvä asia esimerkiksi on, jos jonkin järjestelmän omat virheet ja turva-aukot paljastetaan.
Norjalainen Jo Nesbø kirjoittaa rikosromaanissaan Jano (2017) koodinmurtotavasta, jonka mahdollisuutta tavallinen ihminen tuskin tulee edes ajatelleeksi. Poliisi Harry Holen kollega, itseoppinut sähköisten johtolankojen ekspertti Tord Gren, lisää myös Holen tietämystä tutkiessaan epäillyn kännykkää:
”Kovimpaankin lasiin tulee mikroskooppisia painaumia niihin kohtiin, joita sormenpäät koskettavat useimmin”, Tord sanoi. ”Minä vain selvitän, missä painaumat ovat syvimmät, ja koodi on siinä. Tai siis neljä numeroa, joista voi tehdä kaksikymmentäneljä erilaista yhdistelmää.”
Varmaan moni salassapitovelvollinen toivoo, että asia ei ole yhtä yksinkertainen kuin miltä kuulostaa. Jos Nesbøn mainitsema menetelmä on totta, se lienee rikosten tutkinnassa kehitetty nimenomaan kännykkäkoodien murtamista varten. Mikä estää käyttämästä samaa tekniikkaa rikollisin tarkoitusperin?
Uutisoinnin perusteella vaikuttaa siltä, että rikostutkinnassa on dna-profiloinnin myötä siirrytty käyttämään enemmän muita menetelmiä kuin sormenjälkitunnistusta. Toisaalta – onko nykyään mikään helpompaa kuin saada kenen tahansa sormenjälki talteen? Elleivät sitten näpyttelysormenpään urat vuosien kiihkeässä käytössä ole kuluneet näkymättömiin.
Norjalainen Jo Nesbø kirjoittaa rikosromaanissaan Jano (2017) koodinmurtotavasta, jonka mahdollisuutta tavallinen ihminen tuskin tulee edes ajatelleeksi. Poliisi Harry Holen kollega, itseoppinut sähköisten johtolankojen ekspertti Tord Gren, lisää myös Holen tietämystä tutkiessaan epäillyn kännykkää:
”Kovimpaankin lasiin tulee mikroskooppisia painaumia niihin kohtiin, joita sormenpäät koskettavat useimmin”, Tord sanoi. ”Minä vain selvitän, missä painaumat ovat syvimmät, ja koodi on siinä. Tai siis neljä numeroa, joista voi tehdä kaksikymmentäneljä erilaista yhdistelmää.”
Varmaan moni salassapitovelvollinen toivoo, että asia ei ole yhtä yksinkertainen kuin miltä kuulostaa. Jos Nesbøn mainitsema menetelmä on totta, se lienee rikosten tutkinnassa kehitetty nimenomaan kännykkäkoodien murtamista varten. Mikä estää käyttämästä samaa tekniikkaa rikollisin tarkoitusperin?
Uutisoinnin perusteella vaikuttaa siltä, että rikostutkinnassa on dna-profiloinnin myötä siirrytty käyttämään enemmän muita menetelmiä kuin sormenjälkitunnistusta. Toisaalta – onko nykyään mikään helpompaa kuin saada kenen tahansa sormenjälki talteen? Elleivät sitten näpyttelysormenpään urat vuosien kiihkeässä käytössä ole kuluneet näkymättömiin.
