”Kirjoittaminen on lyhyttä piirtämistä.” Näkökulma, jota ei ole tullut ajatelleeksi aiemmin. Miten ylipäänsä ajatteli 7-vuotiaana? Tuskin ainakaan niin analyyttisesti kuin huomioitaan tarkasti sanoittava tähtien paikkoja merkkaava Angus, minäkertoja Olli Jalosen (1954−) romaanissa Taivaanpallo (2018).
Angus havaitsee myös, että samatkin kirjaimet voivat olla erilaisia sekä kokonsa että sen mukaan, esiintyvätkö ne kirjassa vai ovatko käsin kirjoitettuja, ”eri ihmisillä vähän erilaisia sen mukaan kuinka käsi osaa tai ikää on karttunut”. Saint Helenan saarella eletään vuotta 1679 ja joitakin siitä eteenpäin, jolloin niin kirjoitus- kuin lukutaitokin olivat erittäin arvostettuja taitoja, hyvin harvojen saavutettavissa. Nyttemmin kuuluu olevan päinvastoin.
Edelleen pitkälle mietittyä viisautta: ”Kirjeen kirjoittaminen on piirtämistä mutta puhumista myös. Kun oppii lukemaan, oppii kuulemaan äänetöntä puhumista. Kun osaa kirjoittaa, pystyy puhumaan niin että ei sano mitään ääneen.”
Kirjeen kirjoittaminen on eräässä mielessä sukua päiväkirjan kirjoittamiselle: siinäkin usein kerrotaan asioita, joita ei välttämättä halua, voi tai uskalla sanoa ääneen. Samalla ajatusten ja huomioiden muistiin merkitseminen voi avata kirjoittajan silmät näkemään niin muut kuin itsensäkin laajemmin, eri näkökulmista, kuten käy Kielletyn päiväkirjan Valerialle, 43-vuotiaalle ahtaaseen naiskäsitykseen kasvaneelle roomattarelle. Vaikka itsetuntemus kasvaa, kasvaa myös huono omatunto: päiväkirjan pito tuntuu synniltä, suorastaan pyhäinhäväistykseltä.
Aluksi Alba de Céspedesin (1911−1997) romaania luki lähes epäuskoisen tuskan vallassa, kunnes selvisi, että Suomessa vuonna 2022 uusintapainoksen saanut teos on alkukielisenä ilmestynyt Italiassa jo vuonna 1956. Ajat ovat tuolloin olleet toki toiset myös Suomessa. Silti feministi Céspedesin antama loppu Valerian itsetutkiskelulle tyrmää täysin odotukset.
Ajallisesti ja paikallisesti kaukana toisaalla elämässä eteenpäin vievää lukutaitoa opetellessaan Angus tajuaa, että luetun kokonaisvaltainen ymmärtäminen käy portaittain: ensin ymmärtää kirjaimet, sitten sanat, sitten sanat yhdessä ja vielä sanoista koostuvien järjellisten lauseiden jälkeen niiden ilmaisemat asiat. Anguksen pohdintojen myötä voi aavistella, miltä itsestä mahtoikaan tuntua opetella ja huomata oppivansa, kun kaikki oli vielä uutta.
Aivan kuin viime vuosina olisivat puheessa ja kirjoituksissa yleistyneet kaikenlaiset, erityisesti tiedostamiseen liittyvät (sivistys)sanat, jotka ovat vaikeuttaneet monenkin ymmärtämistä. Samalla ne voivat helposti vähentää kiinnostusta itse asiaan.
Toisinaan on kiintoisaa jäädä kesken kaiken kiinni ihan tavallisiinkin sanoihin.
Miten suomalainen perinneruoka mämmi on saatu yhdistettyä toiseen sanaan niin, että yhdyssana mämmikoura merkitseekin kömpelökätistä ihmistä? Oikeinkirjoituksen hallinta puolestaan korostuu sanoissa karuselli ja karu selli, sillä tekstissä vain se erottaa muuten tyystin eri asioihin viittaavat huvipuiston ja vankilaolot toisistaan. Jotkin ammattinimikkeet (tai niitä vastaavat), kuten palkanlaskija, kirjanpitäjä, koronkiskuri, puolestaan saattavat synnyttää kovinkin konkreettisen mielikuvan.
Vaikkei kärsisi lukemisen ja kirjoittamisen erityisvaikeuksista, voi silti sattua, että silmät tekevät tepposet. Niinpä kirjastossa Taivaanpallon jatko-osaa etsiessä (nimeä tietämättä) melkoisesti ihmetytti, kun pikasilmäys alimmalle hyllylle antoi tuloksen Hernekeitto. Sekunneissa ehtii ajatella, että onpa outo valinta kirjailijalta, kunnes katsoo tarkemmin. Ei se nyt niin kaukana ollut Merenpeitosta…
