Kun kaikki on viimeistä

Kun Hitlerin valta kukistui, sanottiin, ettei koskaan enää. Kun natsien keskitysleirit löydettiin, julistettiin, ettei koskaan enää. Kun Berliinin muuri murtui, huudettiin taas, ettei koskaan enää. Kerta toisensa jälkeen toive on sama. Mutta ”muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan voi viedä huomispäivän tie”?

Kutosen äskettäin esittämä yhdysvaltalaisdokumentti Kuolemaantuomitut (2012) toi mieleen aivan lähimenneisyyden, jolloin täkäläisessäkin keskustelussa vilahti sana kuolemanrangaistus. Vaikkei sitä ollakaan vakavissaan vaatimassa takaisin, jo asian mainitseminen hirvitti. Tuntuu mahdottomalta ajatella sitä rangaistusvaihtoehtona tai sen toimeenpanoa suomalaisessa vankilassa.

Suomessa niin kutsuttu yleinen mielipide alkoi vastustaa kuolemanrangaistusta kahdeksankymmentä vuotta sitten, kun Turun hovioikeudessa käytiin oikeutta kommunistipoliitikko Toivo Antikaista vastaan. Käytännössä kuolemanrangaistuksesta luovuttiin vuonna 1949, mutta vasta vuonna 1972 se poistettiin kokonaan rangaistusjärjestelmästä. (Wikipedian mukaan)

Useimmiten muistetaan niitä, jotka jäävät historiaan saavutettuaan ensimmäisenä jotain merkittävää. Myös viimeisillä on merkitystä: Suomessa viimeisenä naisena teloitettiin maanpetoksesta tuomittu Martta Koskinen syyskuussa 1943, viimeisenä siviilirikoksesta teloitettiin kuudesta murhasta tuomittu Toivo Koljonen lokakuussa 1943 ja viimeisenä sotilasrikoksesta teloitettiin maanpetoksesta ja valtiopetoksesta tuomittu sotamies Olavi Laiho syyskuussa 1944 (Wikipedia).

○ ○ ○

Yhdysvalloissa voi yhä saada kuolemantuomion 31 osavaltiossa. Käytännössä teloituksia kuitenkin toimeenpannaan enää − siis vielä! − 20 osavaltiossa, joskin ilmeisesti melko harvoin. Nebraska on toistaiseksi viimeinen, joka on kieltänyt tämän silmä silmästä -ajatteluun perustuvan rangaistuksen (toukokuussa 2015). 

Eri osavaltioissa teloitustavat vaihtelevat, mutta yhteensä niitä on viisi: myrkkyruiske, kaasu, sähkötuoli, ampuminen ja hirttäminen. Tuomittu voi siten valita, haluaako nopean vai hitaamman kuoleman. Nopeastakin tavasta voi tulla kammottavan hidas, jos laitteet menevät kesken kaiken epäkuntoon.

Mainitussa dokumentissa vaihtoehdot esitellään ja käydään läpi teloituspäivän rutiinimenettely melkein tunti tunnilta. Absurdia kyllä, päivän aikana vankia vahditaan entistä tarkemmin mahdollisen itsemurhayrityksen estämiseksi.

Yleensä puhutaan vain kuolemaantuomitun viimeisestä ateriasta, mutta tuona päivänä kaikki on viimeistä. Kuten eräs kuolemansellin työntekijä ohjelmassa toteaa, viimeinen suihku, puhelu, hörppy, haukotus…

Myös viimeisen toiveen saa esittää. Erään tuomitun ja sittemmin syytteistä vapautuneen toiveena oli, että vartija pitäisi häntä kädestä kaasun alkaessa virrata kammioon. Hetken viiveellä tuli mieleen, mahtoiko kyse olla hirtehishuumorista.

Kun tietää, että kuolema kolkuttaa kello 18 − kuka ylipäänsä pystyy syömään kahta tuntia ennen sitä? Ehkä amerikkalainen tuntee olonsa turvallisemmaksi, kun saa viimeiseksi tuntea suussaan juustohampurilaisen ja ranskalaisten maun. Tällaista ateriaa toivotaan eniten. Joku kaipaa vain kaksi purkkia minttusuklaajäätelöä.

Jos kuolemaantuomitun toiveiden mukaan valmistettu ateria on osoitus ”ihmisyyden pehmeämmästä puolesta”, niin kertooko sen kovenemisesta Texasin osavaltion vuonna 2011 tekemä päätös lopettaa erityiskohtelu ja tarjota kuolemaantuomitulle samaa ruokaa kuin muillekin vangeille.

Pari minuuttia ennen h-hetkeä on viimeisten sanojen aika. Kykeneekö ihminen silloin kurkkua kuristavalta kauhultaan enää muka puhumaan?

Joskus pimeinä aikoina teloittaja löytyi ammattien listalta. Nyttemmin kukaan tuskin haluaisi tulla tunnetuksi sen ammatin edustajana. Esimerkiksi Texasissa teloittajan henkilöllisyyttä ei paljasteta, Floridassa teloituksen hoitaa siviili, joka saa maksuksi 150 dollaria. Millaisin ajatuksin hän mahtaa rahat taskussaan palata kotiinsa?

Lähdön hetki tarvitsee myös todistajat. Dokumentissa esiintynyt toimittaja kertoi olleensa mukana kymmenissä teloituksissa. Ei ihme, että hän katsoi aiheelliseksi mainita, että vastoin yleistä luuloa todistajien puolella ei ole istumapaikkoja.

Uhrin omaiset eivät ilman muuta ole saaneet olla lasiseinän takana jättämässä jäähyväisiä. Texasissa tämä on sallittu vuodesta 1995 alkaen. 

On aika luoda viimeinen katse.