On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia*

Kun ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta oltiin eri kulttuureista muodostuneiden kansakuntien kokoonpanolla laatimassa, takana oli juuri päättynyt toinen maailmansota. Sen aiheuttaman suurtuhon johdosta oltiin herkempiä syleilemään maailmaa avarin mielin ja lausein, jotka tuskin toteutuivat täysin missään julistuksen allekirjoittaneessa valtiossa silloin, saati ovat toteutuneet myöhemmin.

Ihmisoikeuksien julistuksen hyväksymisen puolesta joulukuussa 1948 äänesti 48 valtiota, mikä on vain neljäsosa YK:hon nykyään kuuluvien valtioiden määrästä (193). Muun muassa Suomi ei tuolloin vielä ollut jäsen: eduskunnassa kyllä oli päätetty jäsenhakemuksesta jo kesäkuussa 1947, mutta YK:ssa jäsenyyden hyväksymiseen kului etanavauhdilla yli 8 vuotta. (Ja Natoon mentiin äskettäin alle vuodessa!)

Niiden kahdeksan valtion joukkoon, jotka pidättäytyivät äänestämästä, kuului silloinen Neuvostoliitto, joka kuitenkin oli mukana luonnostelutoimikunnassa. Eikö sanamuotojen viilaamisessa päästy sen mielestä tarpeeksi pitkälle vai mistä kiikasti?

Jostain syystä YK:n antama julistus ei riittänyt Euroopalle, vaan sen piti saada vastaava myös omiin nimiinsä. Euroopan ihmisoikeussopimus (yleissopimus ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi) toteutui vain kahden vuoden kuluttua marraskuussa 1950 silloisten jäsenmaiden kesken. Suomi liittyi sopimukseen toukokuussa 1989. Sen 1. artiklan mukaan jäsenmaat sitoutuvat takaamaan sopimuksessa mainitut oikeudet kaikille, siis myös valtion lainkäyttövallan piiriin kuuluville ulkomaalaisille.

Vuonna 1990 oli vuorossa islamilaisen maailman versio ihmisoikeuksista. Kairon julistuksen ihmisoikeuksista islamissa (lyhyesti Kairon julistus) allekirjoitti 57 maata. Päällisin puolin sen monet artiklat muistuttavat YK:n julistusta. Esimerkiksi 6. artiklan a-kohdassa todetaan naisen ja miehen olevan tasa-arvoisia (Woman is equal to man in human dignity, and has her own rights to enjoy as well as duties to perform, and has her own civil entity and financial independence, and the right to retain her name and lineage.).

Ällistyttävää kyllä, jo ennen tätä 3. artiklan b-kohdassa todetaan muun muassa, että puiden kaataminen on kielletty (It is prohibited to cut down trees − −).

Vaikka Kairon julistuksessa annetaan kuva tasavertaisuudesta, oikeuksista ja jokaisen elämän tärkeydestä, miksi kuitenkin selkäpiitä karmii tieto siitä, että julistuksen perustana on šaria-laki.

Ihmisoikeusjulistusten lukumäärä saa kysymään, voivatko ihmisoikeudet sittenkään olla universaaleja, yleismaailmallisia, jotka kaikki minkään erottelematta voisivat hyväksyä.

Kysymykseen annettiin selvä vastaus ranskalaisessa Ulkolinjan dokumentissa Venäjä, Kiina ja Iran (Russia, China, Iran: The Axis of Revenge, 2024), jossa esiteltiin niiden muodostamaa liittoumaa. Kolmikko katsoo vahvasti, että ihmisoikeudet ovat sidoksissa kuhunkin maahan ja sen kulttuuriin.

Jos nämä maat jossain vaiheessa päätyvät laatimaan oman näkemyksensä mukaisen ihmisoikeuslistan, millainen siitä mahtaisi tulla? Lyhyt? Kaunisteltu? Pelottava?

Äskettäin esitetty dokumentti oli tietyssä mielessä jo hieman ajastaan jäljessä. Mukaan olisi sopinut vielä yksi samanmoinen voimapolitiikan edustaja. Vaikkei Yhdysvallat valtiona koskaan liittyisikään minkäänlaisin sopimuksin mainittuun liittoumaan, sen nykyisin hyväksymät ihmisoikeusnäkemykset alkavat muistuttaa enemmän näiden kolmen maan johdon näkemyksiä kuin YK:n julistusta.

Ensimmäisen, siis YK:n julistuksen kaltaista ihmisoikeussopimusta tuskin olisi voinut syntyä enää 2000-luvun alkupuolella. Esimerkiksi internetin tulon myötä ainakin viilausta olisi kaivannut sananvapautta koskeva 19. artikla. Nykymaailmassa ihmisoikeudet joutuvat tuon tuosta väistymään muun muassa talouden ja turvallisuuden nimissä. Vaikka päinvastaista kuinka vakuutellaan, joka puolella kiihtynyt varustautuminen pakottaa ajattelemaan, että jossain vaiheessa voidaan taas olla siinä pisteessä, josta lähdettiin 1940-luvulla. Teot puhuvat enemmän kuin sanat.

 

*Otsikko ote Veikko Lavin laulusta Jokainen ihminen on laulun arvoinen

Eevan tyttäret

Eevalla, ensimmäisistä naisista ensimmäisellä, ei ollut oman sukupuolensa roolimallia, vaan hän itse oli se malli seuraaville sukupolville.

− − elämän kierto oli kaikilla naisilla samantapainen: neitoudesta avioliiton kautta äitiyteen oli jokaisen naisen toive ja tavoite. Jokainen vanhapiika oli epäonnistunut nainen. Jokainen nainen oli mahdollinen synnyttäjä, jolla ei ollut oikeutta itse määrätä ruumiistaan: se kuului hänen aviomiehelleen ja sitä kautta sukupolvien ketjulle. Kaikissa säädyissä nainen oli miehen alamainen, oli mies sitten isä, veli tai aviomies; mies oli naisen holhooja ja kurittaja. Vain lesket muodostivat poikkeuksen tästä säännöstä. (Kaari Utrio: Kalevan tyttäret)

Yksi ja sama kaava kaikille, vaikka

oma lukunsa on jokainen / oman biologiansa, psykologiansa, sosiologiansa / kolmiyhteys itsekukin. (Helena Anhava: Kysy hiljaisuudelta itseäsi)

Siksi on

rikollinen paradoksi kieltää naiselta kaikki julkinen toiminta, sulkea hänet pois miesten ammateista, toitottaa hänen kyvyttömyyttään kaikilla alueilla ja uskoa hänelle sitten vaikein ja vakavin tehtävistä: ihmisen kasvattaminen. (Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli)

Hän synnytti seitsemäntoista vuoden aikana yksitoista lasta. – – oliko hän isänsä ja aviomiehensä orjatyöläinen, jonka niskoille oli sälytetty sekä suvun elättäminen että sen jatkaminen? Vai intohimoinen, yliluonnollisen ahkera ja pystyvä uranainen, joka hoitaa sen kaiken – työn, lapset, miehen ja omat vanhenevat vanhempansa − vain hieman tavallista suuremmalla lapsiluvulla? (Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin; myöh. MK)

Tällaisia miettiessään Eeva pakenee salaiseen piilopaikkaansa aina, kun Aatamin silmä välttää.

Ei mikään voinut katkaista hänen mielikuvituksensa siipiä tai sulkea sitä unelmien maailmaa, jonka hän oli itselleen luonut. Ja aina voi katsoa eteenpäin ”tien mutkaa kohti”. (L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet; myöh. LMM)

Todellisuudella on usein ikävä taipumus palauttaa haaveilija maan pinnalle.

Se oli kuitenkin mahdotonta, koska hänkin kuului siihen naissukupolveen, jossa epäjärjestyksessä olevan kodin aiheuttamat syyllisyydentunteet kasvoivat ja tulehduttivat yhteiselon. (Lena Holger: Helene Schjerfbeck – Elämä ja taide; myöh. LH)

Aatamin aikaisessa maailmassa elänyt, pelkkiin velvollisuuksiinsa kyllästynyt Eeva alkaa vähitellen kapinoida. Miksi tytön syntymää pidetään rangaistuksena, miksi vain poikaa arvostetaan? Miksi naiseus on miehelle niin iso ongelma? Miksei naisilla ole samoja oikeuksia kuin miehillä?

Ne, jotka eivät muuta mieltään, eivät koskaan muuta mitään. (Elokuvassa Synkin hetki Winston Churchillin repliikki)

Jossain vaiheessa Eevan rooli laajenee kodin seinien ulkopuolelle: hän kelpaa jo koristeeksi miehen kylkeen.

− − häntä vaadittiin vain olemaan ja esiintymään oikeassa paikassa oikeaan aikaan, hymyilemään, vilkuttamaan, olemaan minkä tahansa asian lähettiläs. Mutta hän ei suostunut ryhtymään julkiseksi, kaikkien tavoitettavissa olevaksi omaisuudeksi vain siksi, että hänestä oli äkkiä tullut maailman kuuluisin nainen. (Donald Spoto: Jacqueline Bouvier Kennedy Onassis − Elämäkerta)

Eevalle koristeen osa ei siis riitä, vaan hän haluaa kokea ensimmäistä kertaa oman itsensä ytimen, ilman ajatusta siitä, millainen naisen pitäisi olla (MK).

Maailman muuttaminen vaatii asenteiden muuttumista, ensin omien, sitten toisten. Ymmärrettyään sen Eeva lähtee matkaan, ottaa vastaan kaiken saamansa tuen ja yrittää olla välittämättä väheksyvistä mielipiteistä.

Hänen opettajansakin oli pannut merkille hänen lahjansa ja kannustanut häntä ryhtymään ammattisoittajaksi. (Paulo Coelho: Veronika päättää kuolla)

Ei kertomusten lukeminenkaan ole erityisen terveellistä, mutta jos nyt alatte sepitellä niitä itse, niin menetätte sen vähäisenkin älyn mikä teillä on päässänne. (LMM)

− − sukulaisten harmiksi kaikki − − tietenkin tiesivät, kuka kirjan oli kirjoittanut, mikä oli kiusallista, sillä olihan tällainen huomio naiselle tyystin sopimatonta. (MK)

Lähtiessään hän oli ollut ujo, kokematon, kömpelö, suojattua elämää viettänyt vanhapiika, jolla ei ollut elämässään mitään odotettavaa. Toki hän kärsi vieläkin kroonisesta vaatimattomuudesta ja oli vakuuttunut omasta merkityksettömyydestään, mutta samalla hänestä oli tullut peloton nainen, joka päätti omista asioistaan. (MK)

 

Lähti putoamaan lehtenä.

Muutti puolivälissä matkaa mielensä,

muuttui keltaiseksi perhoseksi

ja lensi kokonaan pois.

(Eeva Kilpi)

 

Eeva haluaa vielä enemmän. Hän haluaa rikkoa kaikkia rajoja ja näyttää kykynsä siinä missä mieskin. Siksi hän julistaa:

Teen jotain sellaista mitä nainen ei juuri koskaan voi tehdä – elän miehelle sopivaa elämää. Kun minulla on hevoseni ja varusteeni pakattuna sen selkään, ei tarvitse tehdä suunnitelmia. (MK)

Ohut asu ei lopulta mahtunut mukaan, joten hän matkusti maailman ympäri yhdessä puvussa. – Hän oli kiertänyt maapallon 72 päivässä, 6 tunnissa ja 11 minuutissa, alittanut tavoitteensa kolmella päivällä ja tehnyt uuden maailmanennätyksen. (MK)

Lehdet alkoivat kutsua Eevaa uudeksi naiseksi (MK).

Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä syvemmin hän oivalsi asioita, sitä enemmän hän rohkeni antaa itsestään ja sitä voimakkaammaksi hänen sanomansa muuttui. (LH)

Kaikille maailman eevoille nyttemmin niin monet itsestään selviltä tuntuvat mahdollisuudet eivät ole avautuneet samalla tavalla. Yhä toisille asetetaan tiukkoja rajoja, yhä tarvitaan niin henkisiä kuin konkreettisia turvapaikkoja. Yhä tarvitaan mielikuvituksen voimaa.

Kuvitelma, elätkö vielä? / Naivismini syvyyksistä minä huudan sinua.  

(Eila Pennanen: Kiitos harhaluuloista)

 

Ja Eeva sanoi: anteeksi, hyvä käärme,

en osaa vastata teille,

mutta käykää kysymässä Aatamilta,

hän tietää

puutarhassamme vastaukset

esittämäänne teologiseen

ongelmaan.

(Irja Askola & Anja Porio: Mikä nainen)

 

… nainen istuu liikkumatta, kasvolihaksen värähtämättä tuijottamassa paikkaan, jonka voi kuvitella menneisyydeksi. (Asko Sahlberg: Häväistyt)

 

● ● ●

Vasta vuonna 1995 yksinkertainen tosiasia sai sanallisen muotonsa, sittemmin usein siteeratun, kun oman aikansa ensimmäinen nainen Hillary Clinton julisti Pekingissä: Ihmisoikeudet ovat naisten oikeuksia ja naisten oikeudet ovat ihmisoikeuksia.

Kun kaikki on viimeistä

Kun Hitlerin valta kukistui, sanottiin, ettei koskaan enää. Kun natsien keskitysleirit löydettiin, julistettiin, ettei koskaan enää. Kun Berliinin muuri murtui, huudettiin taas, ettei koskaan enää. Kerta toisensa jälkeen toive on sama. Mutta ”muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan voi viedä huomispäivän tie”?

Kutosen äskettäin esittämä yhdysvaltalaisdokumentti Kuolemaantuomitut (2012) toi mieleen aivan lähimenneisyyden, jolloin täkäläisessäkin keskustelussa vilahti sana kuolemanrangaistus. Vaikkei sitä ollakaan vakavissaan vaatimassa takaisin, jo asian mainitseminen hirvitti. Tuntuu mahdottomalta ajatella sitä rangaistusvaihtoehtona tai sen toimeenpanoa suomalaisessa vankilassa.

Suomessa niin kutsuttu yleinen mielipide alkoi vastustaa kuolemanrangaistusta kahdeksankymmentä vuotta sitten, kun Turun hovioikeudessa käytiin oikeutta kommunistipoliitikko Toivo Antikaista vastaan. Käytännössä kuolemanrangaistuksesta luovuttiin vuonna 1949, mutta vasta vuonna 1972 se poistettiin kokonaan rangaistusjärjestelmästä. (Wikipedian mukaan)

Useimmiten muistetaan niitä, jotka jäävät historiaan saavutettuaan ensimmäisenä jotain merkittävää. Myös viimeisillä on merkitystä: Suomessa viimeisenä naisena teloitettiin maanpetoksesta tuomittu Martta Koskinen syyskuussa 1943, viimeisenä siviilirikoksesta teloitettiin kuudesta murhasta tuomittu Toivo Koljonen lokakuussa 1943 ja viimeisenä sotilasrikoksesta teloitettiin maanpetoksesta ja valtiopetoksesta tuomittu sotamies Olavi Laiho syyskuussa 1944 (Wikipedia).

○ ○ ○

Yhdysvalloissa voi yhä saada kuolemantuomion 31 osavaltiossa. Käytännössä teloituksia kuitenkin toimeenpannaan enää − siis vielä! − 20 osavaltiossa, joskin ilmeisesti melko harvoin. Nebraska on toistaiseksi viimeinen, joka on kieltänyt tämän silmä silmästä -ajatteluun perustuvan rangaistuksen (toukokuussa 2015). 

Eri osavaltioissa teloitustavat vaihtelevat, mutta yhteensä niitä on viisi: myrkkyruiske, kaasu, sähkötuoli, ampuminen ja hirttäminen. Tuomittu voi siten valita, haluaako nopean vai hitaamman kuoleman. Nopeastakin tavasta voi tulla kammottavan hidas, jos laitteet menevät kesken kaiken epäkuntoon.

Mainitussa dokumentissa vaihtoehdot esitellään ja käydään läpi teloituspäivän rutiinimenettely melkein tunti tunnilta. Absurdia kyllä, päivän aikana vankia vahditaan entistä tarkemmin mahdollisen itsemurhayrityksen estämiseksi.

Yleensä puhutaan vain kuolemaantuomitun viimeisestä ateriasta, mutta tuona päivänä kaikki on viimeistä. Kuten eräs kuolemansellin työntekijä ohjelmassa toteaa, viimeinen suihku, puhelu, hörppy, haukotus…

Myös viimeisen toiveen saa esittää. Erään tuomitun ja sittemmin syytteistä vapautuneen toiveena oli, että vartija pitäisi häntä kädestä kaasun alkaessa virrata kammioon. Hetken viiveellä tuli mieleen, mahtoiko kyse olla hirtehishuumorista.

Kun tietää, että kuolema kolkuttaa kello 18 − kuka ylipäänsä pystyy syömään kahta tuntia ennen sitä? Ehkä amerikkalainen tuntee olonsa turvallisemmaksi, kun saa viimeiseksi tuntea suussaan juustohampurilaisen ja ranskalaisten maun. Tällaista ateriaa toivotaan eniten. Joku kaipaa vain kaksi purkkia minttusuklaajäätelöä.

Jos kuolemaantuomitun toiveiden mukaan valmistettu ateria on osoitus ”ihmisyyden pehmeämmästä puolesta”, niin kertooko sen kovenemisesta Texasin osavaltion vuonna 2011 tekemä päätös lopettaa erityiskohtelu ja tarjota kuolemaantuomitulle samaa ruokaa kuin muillekin vangeille.

Pari minuuttia ennen h-hetkeä on viimeisten sanojen aika. Kykeneekö ihminen silloin kurkkua kuristavalta kauhultaan enää muka puhumaan?

Joskus pimeinä aikoina teloittaja löytyi ammattien listalta. Nyttemmin kukaan tuskin haluaisi tulla tunnetuksi sen ammatin edustajana. Esimerkiksi Texasissa teloittajan henkilöllisyyttä ei paljasteta, Floridassa teloituksen hoitaa siviili, joka saa maksuksi 150 dollaria. Millaisin ajatuksin hän mahtaa rahat taskussaan palata kotiinsa?

Lähdön hetki tarvitsee myös todistajat. Dokumentissa esiintynyt toimittaja kertoi olleensa mukana kymmenissä teloituksissa. Ei ihme, että hän katsoi aiheelliseksi mainita, että vastoin yleistä luuloa todistajien puolella ei ole istumapaikkoja.

Uhrin omaiset eivät ilman muuta ole saaneet olla lasiseinän takana jättämässä jäähyväisiä. Texasissa tämä on sallittu vuodesta 1995 alkaen. 

On aika luoda viimeinen katse.

Syylliseksi lavastetut

Taisi vierähtää peräti muutama viikko ilman silmille hyppäävää uutista Venäjästä. Keskiviikkona sellainen taas saatiin, kun kerrottiin sikäläisen tuomioistuimen langettamasta 15 vuoden vankilatuomiosta virolaiselle turvallisuuspoliisille Eston Kohverille.

Sattumalta olin juuri lukemassa kirjaa Red Notice (WSOY), jossa venäläisten viranomaisten toiminta muistuttaa Kohverin tapauksen käsittelyä. Tänä vuonna alkukielellä ilmestyneen ja saman tien suomennetun Red Noticen kirjoittaja on amerikkalainen sijoittaja Bill Browder, josta tuli kokemustensa myötä kiihkeä ihmisoikeusaktivisti. Siinä missä Browderin isoisä oli 1940-luvulla USA:n tunnetuin kommunisti, pojanpoika halusi tulla menestyväksi kapitalistiksi − Venäjällä.

Kirjan alaotsikosta Kuinka minusta tuli Putinin vihollinen numero yksi lienee näinä päivinä vaikea mennä takuuseen. Ykkössijalla saattaa olla tungosta. Browder on joka tapauksessa niitä harvoja yksityishenkilöitä, jotka ovat uskaltaneet paljastaa venäläisviranomaisten tekemiä laittomuuksia ja ovat vielä hengissä. Sen sijaan yksi hänen asianajajistaan, Sergei Magnitski, ei ole.

Browder on omistanut kirjansa 37-vuotiaana kuolleelle Magnitskille, joka luotti isänmaansa lakeihin ja oikeudenmukaisuuteen eikä siksi suostunut lähtemään maasta, kun olisi vielä voinut. Vasta siinä vaiheessa, kun Browder alkaa kertoa Magnitskin pidätyksestä ja törkeästä kohtelusta tutkintavankeudesta, tarina alkaa tuntua jotenkin tutulta. Yhtäkkiä tajuan nähneeni televisiossa aiheesta tehdyn Ylen esittämän dokumentin, mutta Browderista itsestään ei ollut aiempaa mielikuvaa.

Juuri kun olen lukenut kuvauksen venäläisistä vankilaoloista, sattumana sattuman päälle huomaan verkko-Aamulehden uutisen (19.8.2015), jonka mukaan Euroopan neuvosto on antamassa Suomelle huomautuksen suljettujen laitosten, siis myös vankiloiden, käytänteistä. Tuntuu järjettömältä. Myös Venäjä on neuvoston jäsen, mutta se salli omilleen tämän: kun pitkään sairastanut, hoidotta jätetty Magnitski vietiin viimein vuoden 2009 lopulla terveyskeskukseen, sairasosaston sijaan hänet kahlittiin eristyssellin sängynlaitaan ja hakattiin pampuilla kuoliaaksi.

On melkein kuvottavaa lukea, miten venäläiset viranomaiset järjestelmällisesti kielsivät kaikki Magnetskia koskevat toimensa ja tarpeen vaatiessa käänsivät syytökset tätä vastaan. Kuka tahansa, joka yhtään seuraa nykytilannetta Venäjällä, voi nähdä, että tämä on yleinen toimintatapa. Koskaan mikään ei ole Venäjän syytä vaan jonkun toisen, eikä se pyydä mitään tekojaan anteeksi.

Browder kirjoittaa sujuvasti (kiitos kuuluu myös suomentajalle), ja hänen taistelunsa tekaistuja syytteitä vastaan menee jo jännityksen puolelle. Kirjassaan hän jatkaa siitä, mihin mainitsemani dokumentti päättyi. Browderin sitkeät yritykset saada Magnitskille oikeutta Venäjällä tai muualla Euroopassa kariutuivat yksi toisensa perään. Viimein hän onnistui kotimaassaan Yhdysvalloissa: siellä senaatti hyväksyi 6.12.2012 Magnitski-lain, joka kohdistaa pakotteita tiettyihin venäläisiin virkamiehiin ja muihin venäläisin ihmisoikeuksien loukkaajiin. Ärsytetyn Putinin vastaveto oli säätää laki, joka kieltää amerikkalaisten adoptiot Venäjältä. Yhdysvalloissa lain saaminen kesti 2 ½ vuotta, Venäjällä 2 ½ viikkoa.

Kirjan nimi Red Notice tarkoittaa kansainvälistä etsintäkuulutusta. Se oli Putinin viimeinen yritys saada Browder venäläisten käsiin, ainakin tässä kirjassa. Interpol kuitenkin perui jo tekemänsä ilmoituksen. Tässä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että kaikella tällä on pakko olla jotain tekemistä Putinin ylimielisen nurjamielisyyden kanssa, joka leimaa koko hänen harjoittamaansa politiikkaa.

Lisäys 9.5.2016

Sergei Magnitskista on tehty uusi, kiistanalainen ja vielä julkaisematon dokumenttielokuva (Helsingin Sanomat 3.5.2016).

○ ○ ○

PS. Niin ikään tällä viikolla näin Venäjää käsittelevän dokumentin, jossa brittiläinen Reggie Yates haastatteli ääriliikkeissä toimivia nuoria. "Rakastamme maan hallintoa, joka on toiminut kaikessa oikein", julisti eräskin kirkassilmäinen nuori nainen. Hänen mielestään Putin on vahva ja lempeä johtaja, jota eläimetkin rakastavat.