Otetaan jokin satunnainen päivämäärä, vaikkapa 15.8.
Jos Napoleon Bonaparte, Ranskan mahtava keisari, vielä eläisi, hän täyttäisi tänään 250 vuotta. Nykyisin tiede yrittää keksiä, miten ihmisen elinikää saisi pidennettyä muillakin keinoin kuin terveellisillä elintavoilla. Satakaan vuotta kun ei enää riitä touhukkaille eläkeläisille.
250-vuotias Napoleon olisi vuosikymmenten ja -satojen mittaan viettänyt syntymäpäiväänsä monenlaisissa merkeissä. Luultavasti karvain mielin esimerkiksi vuonna 1914, jolloin Panaman kanava avattiin liikenteelle. Napoleon nimittäin olisi jo 1880-luvulla nähnyt, miten alun perin Ranskan aloittama hanke epäonnistui ja myytiin keskeneräisenä vuonna 1903 Yhdysvalloille.
Vuonna 1945 entinen keisari olisi todistanut kollegan tappiota ja toisen maailmansodan loppua: Kun Japaniin oli elokuun alkupuolella pudotettu kaksi atomipommia, keisari Hirohito ilmoitti 15.8. radiossa hyväksyneensä liittoutuneiden maiden asettamat antautumisehdot. Vaan olisiko katkeran häviön itsekin kokenut Napoleon kohottanut maljan hänen kunniakseen?
Melkein 200-vuotias Napoleon olisi jälleen vuonna 1960 juhlinut vähemmän riemukkaasti: Silloin aikoinaan maita ja mantuja valloittanut sotapäällikkö olisi joutunut hyväksymään sen, että Ranskan siirtomaa Kongo itsenäistyi Kongon tasavallaksi. Emämaahan viittaa kuitenkin vielä pääkaupungin nimi Brazzaville, joka taas viittaa ranskalaiseen tutkimusmatkailijaan Pierre Savorgnan de Brazzaan. Tämä lähti vuonna 1908 alusmaahan ottamaan selvää ranskalaisyritysten toimintaan liittyneistä epäselvyyksistä.
Jo vuodesta 1947 eteenpäin juhlintaan olisi liittynyt myös Britanniasta itsenäistynyt Intia.
Mitäpä olisi entinen sotapäällikkö miettinyt merkkipäivänään vuonna 1961? Maailmansodan päätteeksi jaetussa Saksassa katsottiin tuolloin, ettei piikkilanka riitä erottamaan berliiniläisiä toisistaan, joten alettiin pystyttää kunnon betonimuuria.
Kun Napoleon aikoinaan vuonna 1799 nousi valtaan, vain 4 vuotta aiemmin Ranskan kansallislauluksi julistettu Marseljeesi kiellettiin liian vallankumouksellisena. (Kielto jäi väliaikaiseksi.) Vuonna 1969 entinen keisari olisi täyttänyt pyöreitä vuosia, mutta tuskin olisi juhlinut niitä Yhdysvalloissa Woodstockin musiikki- ja taidefestivaalin avajaisissa. Liian vallankumouksellista sekin. Liian nuorekasta.
(Napoleonin musiikkimakuun ei varmaan olisi sopinut myöskään ikävä muistutus omasta menneisyydestä, ruotsalaisen Abba-yhtyeen viisu Waterloo keväältä 1974. Toisen voitto, toisen häviö.)
Jos Napoleon vielä eläisi, hänen kokemansa muutos 1700-luvun lopulta tähän päivään olisi varmasti ollut kerta kaikkiaan liikaa omaksuttavaksi. Nykyihmiselle jo 10 vuoden takainen elämänmeno merkitsee dinosaurusten aikaa.
Mitä mieltä siis olisi elää vaikka 200-vuotiaaksi? Eihän sitä kestäisi mikään yhteiskunta eikä ihminen itsekään, kun ei maailmassa olisi hänelle enää mitään tarvetta.
Kun televisiodokumentissa esiintynyt robotti kysyi noin kymmenvuotiaalta pojalta, haluaisiko tämä robotin tavoin elää ikuisesti, poika vastasi kieltävästi. ”Joskus ihmisen pitää päästä vapaaksi elämästä.”
Jos Napoleon Bonaparte, Ranskan mahtava keisari, vielä eläisi, hän täyttäisi tänään 250 vuotta. Nykyisin tiede yrittää keksiä, miten ihmisen elinikää saisi pidennettyä muillakin keinoin kuin terveellisillä elintavoilla. Satakaan vuotta kun ei enää riitä touhukkaille eläkeläisille.
250-vuotias Napoleon olisi vuosikymmenten ja -satojen mittaan viettänyt syntymäpäiväänsä monenlaisissa merkeissä. Luultavasti karvain mielin esimerkiksi vuonna 1914, jolloin Panaman kanava avattiin liikenteelle. Napoleon nimittäin olisi jo 1880-luvulla nähnyt, miten alun perin Ranskan aloittama hanke epäonnistui ja myytiin keskeneräisenä vuonna 1903 Yhdysvalloille.
Vuonna 1945 entinen keisari olisi todistanut kollegan tappiota ja toisen maailmansodan loppua: Kun Japaniin oli elokuun alkupuolella pudotettu kaksi atomipommia, keisari Hirohito ilmoitti 15.8. radiossa hyväksyneensä liittoutuneiden maiden asettamat antautumisehdot. Vaan olisiko katkeran häviön itsekin kokenut Napoleon kohottanut maljan hänen kunniakseen?
Melkein 200-vuotias Napoleon olisi jälleen vuonna 1960 juhlinut vähemmän riemukkaasti: Silloin aikoinaan maita ja mantuja valloittanut sotapäällikkö olisi joutunut hyväksymään sen, että Ranskan siirtomaa Kongo itsenäistyi Kongon tasavallaksi. Emämaahan viittaa kuitenkin vielä pääkaupungin nimi Brazzaville, joka taas viittaa ranskalaiseen tutkimusmatkailijaan Pierre Savorgnan de Brazzaan. Tämä lähti vuonna 1908 alusmaahan ottamaan selvää ranskalaisyritysten toimintaan liittyneistä epäselvyyksistä.
Jo vuodesta 1947 eteenpäin juhlintaan olisi liittynyt myös Britanniasta itsenäistynyt Intia.
Mitäpä olisi entinen sotapäällikkö miettinyt merkkipäivänään vuonna 1961? Maailmansodan päätteeksi jaetussa Saksassa katsottiin tuolloin, ettei piikkilanka riitä erottamaan berliiniläisiä toisistaan, joten alettiin pystyttää kunnon betonimuuria.
Kun Napoleon aikoinaan vuonna 1799 nousi valtaan, vain 4 vuotta aiemmin Ranskan kansallislauluksi julistettu Marseljeesi kiellettiin liian vallankumouksellisena. (Kielto jäi väliaikaiseksi.) Vuonna 1969 entinen keisari olisi täyttänyt pyöreitä vuosia, mutta tuskin olisi juhlinut niitä Yhdysvalloissa Woodstockin musiikki- ja taidefestivaalin avajaisissa. Liian vallankumouksellista sekin. Liian nuorekasta.
(Napoleonin musiikkimakuun ei varmaan olisi sopinut myöskään ikävä muistutus omasta menneisyydestä, ruotsalaisen Abba-yhtyeen viisu Waterloo keväältä 1974. Toisen voitto, toisen häviö.)
Jos Napoleon vielä eläisi, hänen kokemansa muutos 1700-luvun lopulta tähän päivään olisi varmasti ollut kerta kaikkiaan liikaa omaksuttavaksi. Nykyihmiselle jo 10 vuoden takainen elämänmeno merkitsee dinosaurusten aikaa.
Mitä mieltä siis olisi elää vaikka 200-vuotiaaksi? Eihän sitä kestäisi mikään yhteiskunta eikä ihminen itsekään, kun ei maailmassa olisi hänelle enää mitään tarvetta.
Kun televisiodokumentissa esiintynyt robotti kysyi noin kymmenvuotiaalta pojalta, haluaisiko tämä robotin tavoin elää ikuisesti, poika vastasi kieltävästi. ”Joskus ihmisen pitää päästä vapaaksi elämästä.”
