Näytetään tekstit, joissa on tunniste muisti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muisti. Näytä kaikki tekstit

maanantai 6. marraskuuta 2023

E, pii ja ujo i

Sellaiselle, jolta laskutikun käytön salaisuus jäi iäksi selvittämättä, matematiikka ei tunnu kohteelta, johon voisi rakastua. Täten myös japanilaisen Yoko Ogawan (1962) romaani matematiikan lumoihin jääneestä professorista vaati välillä täyttä paneutumista, aivan kuten aikoinaan ylioppilaskirjoitusten lyhyen matematiikan kirjoituksiin valmistautuminen. Professori saa kuitenkin pitkäaikaisimman taloudenhoitajansa syttymään aiheesta välillä jopa näinkin lennokkaisiin kuvailuihin:

Luvun, joka tauotta vyöryi kohti äärettömyyksiä, ja epämääräisen, olemuksensa salaavan luvun liikeradat sulautuivatkin toisiinsa muodostaen yhden pisteen. Missään ei näkynyt ainuttakaan kehää, mutta silti pii laskeutui äkisti taivaalta e:n luokse ja tarjosi kättään myös ujolle i:lle. Kolmikko vetäytyi lähekkäin ja seisoi aloillaan ääneti, tuskin hengittäen. Eikä tarvittu kuin yhden ihmisen tekemä yksi yhteenlasku, ja samassa maailma kiepahti ympäri. Nolla sulki kaiken syliinsä.”

Asiantuntijalle ei tuottane vaikeuksia ymmärtää, että kuvailu kätkee sisäänsä kaavan ei π + 1 = 0, jota kutsutaan Eulerin identiteetiksi. Vähemmän perehtyneelle ei kuvaus eikä kaava sano kerrassaan mitään.

Myös vain täysin sydämensä matematiikalle menettänyt voi nähdä pikkupojan tasaisen päälaen muistuttavan neliöjuurta niin paljon, että alkaa nimittää poikaa Juureksi. Maallikko vertaisi sellaista päälakea ennemmin vaikka pöytään kuin neliöjuuren merkkiin, jossa yläoikealle ojentuvan tason lisäksi on vasen koukku. Tietokoneen merkistöön kuuluvasta neliöjuuresta √ taso puuttuu kokonaan.

Romaanissa Professori ja taloudenhoitaja (2003, suom. 2016) professorin muisti on jäänyt vuoteen 1975, jolloin liikenneonnettomuuden aiheuttama aivovamma sallii hänen muistaa sen jälkeisistä tapahtumista enää vain 80 minuuttia kerrallaan. Matemaattinen ajattelu kaavoineen kaikkineen on silti säilynyt kristallinkirkkaana mielessä. Onhan sekin tapa tutustua uuteen (tai samaan) ihmiseen, että nimen ja muun vähemmän kiinnostavan sijaan kyselee milloin kengännumeroa, milloin syntymäpäivää, postinumeroa tai jotain muuta numeerista tietoa.

Myös tietokoneilla on enemmän tai vähemmän rajallinen muisti, joka ajan mittaan täyttyy sovelluksista sekä teksti- ja kuvatiedostoista ja ties mistä. Mitä enemmän dataa tilaa viemässä, sitä enemmän se alkaa hidastaa laitteen toimivuutta.

Suurempi kokonaisuus häilyykin sitten hämärän peitossa. Mihin kaikki tärkeä ja vähemmän tärkeä digitaalinen tieto oikein mahtuu? Mitä resursseja kuluttavat esimerkiksi tuhannet ja tuhannet kuvaviestit, joita ihmisiä pyydetään lähettämään vaikkapa radio- ja televisio-ohjelmiin? Puhumattakaan niistä miljoonista ja taas miljoonista sosiaalisen median naamakuvista, joista varsinkaan niiden ottajat eivät tunnu saavan kyllikseen? Onko jossain kaikille niille pilvin pimein ja loputtomasti tilaa? Kuinka paljon energiaa alati joka suunnasta syydettävät bitit ja kilo-, giga- ja petatavut kuluttavat? Säilyvätkö ne ikuisesti?

Sellaiselle, jolle matematiikka ei todellakaan ollut kiinnostavin oppiaine, paras muisto on opettajan hämmästyneen ilahtunut ilme, kun hän koulun käytävällä pääsi huikkaamaan, että magna tuli. Siinä vaiheessa tuntui hyvältä, että perinteen velvoittamana ja viime hetken ponnisteluin tuli sekin ylioppilaskoe tehtyä.

lauantai 10. elokuuta 2019

Ihmisen paras tavara


Kun puhutaan sairauksista, aivotutkija Minna Huotilaisen mukaan aiemmin pelättiin eniten sydänkohtausta tai syöpää. Nykyihmisen minuus sen sijaan on muuttanut sydämestä aivoihin: hyvin monen pahin pelko tätä nykyä on muistisairaus. (Kodin Kuvalehti 4/2019)

”Olemme huomanneet, että meidän kalleinta pääomaamme ovat muistot ja oma ajattelu.” Kirjaimellisesti.

Tapamme puhua kielii siitä ristiriitaisesti. Jatkuvasti johonkin väliin tuikataan aivan spontaanisti ja miettimättä sanat ”en muista”. Vaikka itse asian on jo tiedostanut, tavasta on vaikea päästä eroon. Muistamattomuuden hokemaa kuulee kaiken aikaa muidenkin suusta. Entä jos tuon tuosta toistetut sanat oikeasti tallaavat näkyvää polkua muistisairauden hyväksi?

Polku kohti lopullista mielen tyhjyyttä saa varmaan urheimmankin pelkäämään, sillä aihetta käsitellään nykyisin melkein viikoittain jossain viestimessä.
   
”En muista” voi hyvin usein merkitä myös muuta kuin sitä, että on unohtanut. Ainakin verkkotoimittaja Risto Uusikoski (Kotus-blogi 11.4.2019) myöntää käyttävänsä mieluummin lausetta ”Mä en muista” kuin ”Mä en tiedä”. Esittämällä hetkellistä muistamattomuutta voi yrittää peittää sen tosiasian, ettei ”kuitenkaan tiedä suurinta osaa maailman asioista”.

Tietämättömyys taas sekoitetaan liian usein tyhmyyteen.

Toisaalta ihmisen muistin sanotaan olevan kovin epäluotettava. Erilaisissa tutkimuksissa on todettu esimerkiksi, miten helposti silminnäkijätodistajat voivat muistaa näkemänsä väärin. Tietyissä olosuhteissa voi myös syntyä virheellisiä tai kokonaan keksittyjä valemuistoja.

Onkin syytä ihmetellä, miten kummassa omaelämäkertojen kirjoittajat voivatkaan muistaa niin tarkasti vuosikymmenten takaisia tapahtumia ja sanomisia.


On vesilinnun
taival täältä ja tänne
tietön, jäljetön.
Vaan sekö unohtaisi
milloinkaan reittiään?

Dõgen