Sellaiselle, jolta laskutikun käytön salaisuus jäi iäksi selvittämättä, matematiikka ei tunnu kohteelta, johon voisi rakastua. Täten myös japanilaisen Yoko Ogawan (1962−) romaani matematiikan lumoihin jääneestä professorista vaati välillä täyttä paneutumista, aivan kuten aikoinaan ylioppilaskirjoitusten lyhyen matematiikan kirjoituksiin valmistautuminen. Professori saa kuitenkin pitkäaikaisimman taloudenhoitajansa syttymään aiheesta välillä jopa näinkin lennokkaisiin kuvailuihin:
”Luvun, joka tauotta vyöryi kohti äärettömyyksiä, ja epämääräisen, olemuksensa salaavan luvun liikeradat sulautuivatkin toisiinsa muodostaen yhden pisteen. Missään ei näkynyt ainuttakaan kehää, mutta silti pii laskeutui äkisti taivaalta e:n luokse ja tarjosi kättään myös ujolle i:lle. Kolmikko vetäytyi lähekkäin ja seisoi aloillaan ääneti, tuskin hengittäen. Eikä tarvittu kuin yhden ihmisen tekemä yksi yhteenlasku, ja samassa maailma kiepahti ympäri. Nolla sulki kaiken syliinsä.”
Asiantuntijalle ei tuottane vaikeuksia ymmärtää, että kuvailu kätkee sisäänsä kaavan ei π + 1 = 0, jota kutsutaan Eulerin identiteetiksi. Vähemmän perehtyneelle ei kuvaus eikä kaava sano kerrassaan mitään.
Myös vain täysin sydämensä matematiikalle menettänyt voi nähdä pikkupojan tasaisen päälaen muistuttavan neliöjuurta niin paljon, että alkaa nimittää poikaa Juureksi. Maallikko vertaisi sellaista päälakea ennemmin vaikka pöytään kuin neliöjuuren merkkiin, jossa yläoikealle ojentuvan tason lisäksi on vasen koukku. Tietokoneen merkistöön kuuluvasta neliöjuuresta √ taso puuttuu kokonaan.
Romaanissa Professori ja taloudenhoitaja (2003, suom. 2016) professorin muisti on jäänyt vuoteen 1975, jolloin liikenneonnettomuuden aiheuttama aivovamma sallii hänen muistaa sen jälkeisistä tapahtumista enää vain 80 minuuttia kerrallaan. Matemaattinen ajattelu kaavoineen kaikkineen on silti säilynyt kristallinkirkkaana mielessä. Onhan sekin tapa tutustua uuteen (tai samaan) ihmiseen, että nimen ja muun vähemmän kiinnostavan sijaan kyselee milloin kengännumeroa, milloin syntymäpäivää, postinumeroa tai jotain muuta numeerista tietoa.
Myös tietokoneilla on enemmän tai vähemmän rajallinen muisti, joka ajan mittaan täyttyy sovelluksista sekä teksti- ja kuvatiedostoista ja ties mistä. Mitä enemmän dataa tilaa viemässä, sitä enemmän se alkaa hidastaa laitteen toimivuutta.
Suurempi kokonaisuus häilyykin sitten hämärän peitossa. Mihin kaikki tärkeä ja vähemmän tärkeä digitaalinen tieto oikein mahtuu? Mitä resursseja kuluttavat esimerkiksi tuhannet ja tuhannet kuvaviestit, joita ihmisiä pyydetään lähettämään vaikkapa radio- ja televisio-ohjelmiin? Puhumattakaan niistä miljoonista ja taas miljoonista sosiaalisen median naamakuvista, joista varsinkaan niiden ottajat eivät tunnu saavan kyllikseen? Onko jossain kaikille niille pilvin pimein ja loputtomasti tilaa? Kuinka paljon energiaa alati joka suunnasta syydettävät bitit ja kilo-, giga- ja petatavut kuluttavat? Säilyvätkö ne ikuisesti?
Sellaiselle, jolle matematiikka ei todellakaan ollut kiinnostavin oppiaine, paras muisto on opettajan hämmästyneen ilahtunut ilme, kun hän koulun käytävällä pääsi huikkaamaan, että magna tuli. Siinä vaiheessa tuntui hyvältä, että perinteen velvoittamana ja viime hetken ponnisteluin tuli sekin ylioppilaskoe tehtyä.