Hyvä tyttö, paha tyttö

Et saa käydä koulua, et mennä uimakouluun, et leikkiä ulkona, et ajaa pyörällä, et omistaa nukkea tai nallea, et viettää syntymäpäiviä, et piirtää ihmistä, et nauraa tai puhua kovaan ääneen, et olla samassa huoneessa kuin veljet (pojat yleensä), et aterioida miesväen kanssa (vaikka olisit valmistanut ruoan), et saa näkyä ikkunasta, et liikkua puistossa, et käydä töissä, et ajaa autoa, et käydä lääkärissä ilman ”tulkkina” toimivaa välimiestä, et liikkua missään kodin ulkopuolella ilman miespuolista saattajaa, et valita aviomiestä, et ottaa avioeroa. Et saa. Et.

Listaa voisi jatkaa se, jolle elämä kieltolakien alaisuudessa on omakohtainen kokemus. Tyttö tai nainen.

Tästä voisi joku nurinkurisesti päätellä niinkin, että tällaisen henkilön täytyy olla hyvin tärkeä perheessään ja ympäristössään. Seurataanhan hänen tekemisiään ”suojelevin” haukansilmin aina ja kaikkialla. Melkein kuin kyseessä olisi kallisarvoinen jalokivi.

Oikeasti kuitenkin tätä jalokiveä kohdellaan kuin roskaa. Hänen kuuluu olla näkymätön. Kaikista ylin vaatimus on, että hän peittää olemuksensa päästä jalkoihin (mieluiten mustan) kaavun alle. Sen alla hän viime kädessä kantaa kaiken vastuun perheensä ja sukunsa kunniasta, vaikka häntä valvova mies saattaakin oman asemansa nojalla olla toista mieltä. Vaatimus itsensä peittämiseen voi olla niin tiukka, että ennemmin hänen annettaisiin kuolla palavaan rakennukseen kuin pelastettaisiin vaikka vain pää peittämättömänä.

Tällaiset tarinat ovat tietenkin jo tulleet tutuiksi. Kieltolistassa yhdistyvätkin uutisten välittämä kuva köyhästä, Talibanin hallitsemasta Afganistanista ja nuoren Rahaf Mohammedin (2000−) oma kuvaus elämästään rikkaassa Saudi-Arabiassa kirjassa Kapinallinen alaotsikolla Pako Saudi-Arabiasta (2020, suom. 2022). Lukeminen on vähän väliä keskeytettävä, että kerrotun aiheuttama raivo ehtii laantua. Tulee voimaton olo: miten sellaista elämää voi kestää?

Siinä missä Taliban kaiken muun ohella on kieltänyt tytöiltä ja naisilta myös opiskelun, islamin tiukimpaan suuntaukseen wahhabismiin kuuluneen perheen tyttärelle Rahaf Mohammedille se sentään oli sallittu.

7-vuotiaasta lähtien Rafahin kasvatus perustuu pääasiassa käsitteisiin hyvä tyttö ja paha tyttö. Ne leimaavat kaikkea, mitä hän tekee tai jättää tekemättä. Jos alistuu ja noudattaa tarkasti kieltoja, on hyvä, jos ei, niin on paha. Perheen kauhistukseksi enimmäkseen kapinallinen, siis paha tyttö voittaa. Siksi hän ei säästy veljiensä nyrkeiltä eikä pään takomiselta seinään, ei myöskään äitinsä pahoinpitelyiltä. Rafah tietää myös, miltä tuntuu herätä tyyny painettuna kasvoille. Veljiä (poikia ylipäänsä) sen sijaan ei saa kohdella väkivaltaisesti, koska se tekisi heistä heikkoja ja loukkaavat sanat vahingoittaisivat heidän viriiliyttään. 

On helppo uskoa, että miesten ottaman rajattoman määräys- ja rangaistusvallan kohteena kasvanut voi alkaa pelätä omia perheenjäseniään. Vaikka veli olisi vain vuoden vanhempi sisartaan, hänellä on kaikki valta kieltää, sallia, rangaista. Hänestä tulee myös äitinsä pomottaja, jos perheen isä muuttaa muualle, kuten Rahafin isä ottaessaan muita vaimoja.

Rahafin mukaan Saudi-Arabiassa on 7−30-vuotiaille tytöille ja naisille tarkoitettuja pahamaineisia vankiloita, joihin heidät voidaan sulkea mistäpä muusta kuin häpeän aiheuttamisesta. Miehellä on valta tässäkin tapauksessa päättää, koska sieltä pääsee pois.

Vapautta kaipaavan Rahafin vankila oli koti ja koko Saudi-Arabia. Kun äiti järkyttyneenä ihmetteli, miten hänen yhdestä tyttärestään tulikin niin tottelematon ja uppiniskainen, lukijana voi vain ihmetellä hänen rohkeuttaan seurauksista välittämättä. Rohkeus riitti lopulta myös pakenemiseen.

”Pysähdyin ja jäin tunnustelemaan, miten pehmeä tuuli puhalsi niskaani. Se toi mukanaan vapauden tunnun: vapauden, jota minulla ei ollut ollut sen jälkeen, kun minut yhdeksänvuotiaana komennettiin käyttämään hijabia. 12 vuotta täytettyäni menetin raittiin ilman tunnun myös kasvoiltani, koska minun piti ruveta käyttämään nigabia. Rakastin ilman kosketusta niskassani, ja mieleni teki huutaa ja nauraa.”

 

● ● ●

Aivan kuin nyrkinisku suoraan niin Rahafin kuin kaikkien naisten kasvoihin oli YK:n viimevuotinen päätös valita Saudi-Arabia johtamaan naisten oikeuksien komiteaa (Helsingin Sanomat 28.3.2024).

Elämän arpajaiset

Ennen kuin Yhdysvalloissa naiset aletaan hakea asevoimin pois työpaikoiltaan kehdon ääreen, eikö maassa olisi paikallaan ratkaista myös kysymys miehen isyysvastuusta ja sen hoitamisesta? Mitä useampi osavaltio haluaa kieltää mahdollisuuden raskaudenkeskeytykseen, sitä oleellisemmaksi käy myös miehen vastuu. Raskauden alkaminen on aina kahden kauppa.

Onhan niin, että kaikki miehet eivät ole romanttisten elokuvien pöhköpäitä, jotka heti raskausuutisen kuullessaan ohjaavat naisen sohvalle lepäämään kaiken rasituksen välttämiseksi.

Tosiasia on, että jokainen nainen ja jokainen mies ei edes halua lapsia koskaan tai aina ei vain ole sopiva hetki perheen perustamiseen. Jokainen lapsi ei siis ole toivottu, mikä todennäköisesti näkyy monen myöhemmässä elämässä kielteisinä seurauksina.

Miten siis Yhdysvalloissa on ajateltu varmistaa, että toinenkin osapuoli osallistuu syntyvän lapsen elämään eikä tämä jää vain naisen vastuulle? Velvoitetaanko nainen kenties pyytämään jopa raiskaajaltaan nimi ja sosiaaliturvatunnus mahdollisen raskauden varalta?

Odotusaika on pitkä ja oletettu elämä vielä paljon pidempi. Yhdysvalloissa lapsen saaminen kuulostaa todella kalliilta ”lahjalta”, josta on maksettava joka elämänvaiheessa pitkä penni (Yle: Arkea maailmalta 25.7.). Ilmeisesti varakkaiden ohella myös keskiluokka kuitenkin pärjää. Mutta kun jo synnyttäminen maksaa tuhansia dollareita, miten käy naisen, jolla ei ole sairausvakuutusta? Miten järjestyy päivähoito, jos palkka ei riitä edes hoitomaksuihin? Mitä sitten, jos perhekoko vain kasvaa kasvamistaan?

Jo nyt suuret asumiskulut ovat pakottaneet perheitä muuttamaan motelleihin ja asuntovaunuihin. Esimerkiksi Los Angelesissa jotkut asuvat jopa rautatiesillan rakenteissa, kuten toimittaja Simon Reeves näytti matkallaan halki Amerikan. Aiotaanko pakkoraskaudet ja kaikki niiden jälkeiset pakolliset elinkustannukset ottaa millään lailla huomioon aborttilakia noudattavien osavaltioiden budjettisuunnitelmissa?

Käräytyspalkkioita kyllä ollaan valmiita maksamaan kenelle tahansa sivulliselle.

Entä jos yksin jäänyt nainen ei vain pysty lapsesta huolehtimaan, miten yhteiskunta aikoo sen tehdä? Onko Yhdysvaltain adoptiojärjestelmä valmiudessa? Onko ennakoitu lastenkotien tarve? Miten taataan, että niihin sijoitettujen lasten hyvinvoinnista ja oikeuksista pidetään huolta? Eri puolilla maailmaa elää lastenkodeissa tuhansia lapsia, joiden säälittävän surkeita oloja on toisinaan esitelty viestimissä. Ne lapset eivät ole kelvanneet kenellekään.

1970- ja 2010-luvuilla kaksikin valituksi tullutta republikaanipresidenttiä käytti vaalikampanjassaan abortin kieltämistä täkynä, jolla sai kalasteltua tarpeeksi ääniä voittoon. Nyt amerikkalaisista 37 prosentin eli noin 100 miljoonan kansalaisen mielestä aborttia ei pitäisi sallia (juuri) missään olosuhteissa. (Helsingin Sanomien artikkeli 12.6.2022) Kävikö lainlaatijoilla ja korkeimman oikeuden tuomareilla kesäkuussa mielessäkään, miten abortin kieltäminen vaikuttaa paitsi naisen elämään myös koko maan väkilukuun?

Jos Kiinassa ei olisi vuosina 1979–2015 hillitty syntyvyyttä ns. yhden lapsen politiikan avulla, tilastotieteilijät varmaan olisivat räjäyttäneet laskimensa kasvavaa väkilukua ennustaessaan. Nykyisin Kiinassa asuu 1,4 miljardia ihmistä. Epäsuhtaisen sukupuolijakauman seurausta on, että noin 100 miljoonaa miestä jää ilman vaimoa (Wikipedia).

Maapallon kestävyydellä on rajansa. Nälänhädät ovat seuranneet toisiaan, ja asumiskelpoinen elintila vähenee koko ajan. Ei jokaisen naisen tarvitse lisääntyä eikä jokaista neliömetriä täyttää ihmisillä.