Paljon puhutaan ihmisten välinpitämättömyydestä toisiaan
kohtaan. Oma minä, jonka kaikkivoipa älylaite on nielaissut, on tärkein. Vähät
välittävä asenne saa alkunsa pienestä.
Monella esimerkiksi tavaratalojen naistenvessan käyttäjällä ilmeisesti
pää tyhjenee ahtaassa kopissa. Niin usein lattioilla ajelehtii rullasta
(turhaan?) revittyjä vessapaperin pätkiä. Mikä kumma saa ihmisen reagoimaan
niin, ettei hän nouki pudottamaansa paperia ylös? Kuka tekee näin kotonaan? Mikä
oikeus kellään on jättää jonkun muun lattia siivottomaan kuntoon?
Vai onko näkökulma väärä? Ehkä sottaaja ajatteleekin vain siivoojan parasta, sitä, että tällä riittää töitä.
Myös julkisen tilan turvallisuutta voidaan samasta syystä
pitää jonkun muun asiana. Edelleen esimerkki tavaratalosta: Kun eteistilan iso
matto oli jonkun jäljiltä taittunut pahasti reunastaan, toisilleen
tuntemattomat ulos menijät päivittelivät yhdessä sen vaarallisuutta. Jokuhan
voisi kompastua ja kaatua portaisiin. Miksi nytkin oli niin vaikea tarttua selvään
epäkohtaan, suoranaiseen turvallisuusriskiin, ja suoristaa taittunut matto?
Asian korjaaminen ei vaatinut monta sekuntia eikä jalan
liikettä.
Museoravintolassa haluttiin varmasti antaa hyvää palvelua,
joka kuitenkin kääntyi itseään vastaan. Kolmen hengen seurueessa meistä kaksi
valitsi saman lounasvaihtoehdon. Ruoka tuotiin nopeasti, mutta kummankin
mielestä se oli aivan haaleaa. Toinen vei annokset lämmitettäviksi. Lämmityksen
sijaan saimmekin yllättäen kokonaan uudet annokset, mikä tarkoittaa sitä, että
edelliset heitettiin jätteisiin. Meistä tuli tahtomattamme osallisia
ruokajäteongelman kasvattamiseen.
Jossain kuitenkin menee välittämisen raja. Kun kerrostaloalueen
kadunvarsikylteissä käy käsky Korjaa
koiran jätökset, se ikään kuin velvoittaa kenen tahansa ohikulkijan siivoamaan
toisten ihmisten lemmikkien kakkaroita. Sen tehköön koiranomistaja ihan itse.
