Kulkuvälineistä kiehtovin on aina ollut nykypolkupyörän
edeltäjä, penny-farthingiksi kutsuttu
erikoinen isopyöräinen ilmestys. Sitä pidetään ”paranneltuna” versiona
ranskalaisen vaunusepän Pierre Michaux’n kehittämästä ketjuttomasta velosipedistä.
Olipa entistä isompi etupyörä oikeasti parannus tai ei, voi vain ihmetellä keksijän
aivoituksia.
Esineenä tämä 1800-luvun loppupuolen kulkuväline, jossa etupyörä
on valtava, halkaisijaltaan jopa 150 senttimetriä, ja takapyörä pienen pieni,
on kaunis. Sen yksinkertaisimmassa muodossa tyylikäs esteettisyys pääsee
oikeuksiinsa. Etupyörän tiuhaan toistuvat pinnat antavat sommitelmaan
elävyyttä.
Ulkomuodoltaan penny-farthing tuo jotenkin mieleen entisajan
taskukellon. Kaksiosaisen nimityksen englantilaiset kuitenkin ovat kekseliäästi
ottaneet käytössä olleista kolikkorahoista.
Mutta entäs sitten tällaisen kulkuvälineen käyttö. Ison
etupyörän ideoija oli huomannut, että se tekee matkanteosta vauhdikkaampaa,
minkä vuoksi hän päätyi pyörien hurjaan kokoeroon. Pelkkä vauhdikkuus on
tietenkin etu kilpaillessa joskin tässä tapauksessa lähinnä vain tasaisella maalla. Silti
vähäisiäkin esteitä kannattaa välttää kaatumisen välttämiseksi. Alamäessä etupainotteinen
ajo käy jo vaaralliseksi: siinä voi helposti päästä kokeilemaan omien siipien
kantavuutta.
Ennen kuin käyttäjältään vankkaa tasapainoa vaativalla välineellä
lähtee polkemaan, on päästävä satulaan. Tällaisen pyörän päälle ei niin vain
hypätä, vaan avuksi tarvitaan yleensä jonkinlainen koroke. Sijoiteltiinkohan niitä
kaupunkiympäristöön kuin nykyajan pyöräparkkeja?
Tässä vaiheessa esineen kauneus jää tyystin käytön
hankaluuksien jalkoihin. Siksi ”kolikkopyörä” ei aikoinaan ollut myöskään paras
mahdollinen pakoväline, olkoonkin muuten nopea menijä. Toisaalta sillä on
poljettu peräti maailman ympäri. Pyörällä ensimmäisen maailmanympärysmatkan tehnyt Thomas Stevens lähti matkaan huhtikuussa 1884 ja pääsi
määränpäähänsä joulukuussa 1886.
Polkupyörän monivaiheisessa kehityskaaressa penny-farthing edustaa
selvimmin naisten ja miesten eriarvoisuutta. Pyörän selkään nouseminen tuskin
oli helppoa miehelle, mutta pitkähelmaisissa puvuissa kulkevalle naiselle se lienee ollut jotakuinkin
mahdotonta.
Ehkä eräänlaista ratkaisua ongelmaan tavoiteltiin, kun kehiteltiin
tuon ajan tandem. Siinä kahden ison pyörän väliin oli sijoitettu vierekkäiset
istumapaikat. Nainen ohjasi, mies polki. Orastavaa tasa-arvoa vai vain mukavaa
yhdessäoloa?
