Heittäisitkö pois joulun?

Jotain kummallista ja kovin surkuhupaisaa on ajassa meneillään, kun joulusta halutaan pikkuhiljaa riisua melkein kaikki, mikä siihen vanhastaan on kuulunut. Joulun päähenkilö on jo aikoja sitten hautautunut lahjaröykkiöiden alle, kiitos muun muassa aggressiivisesti mainostetun ”mustan perjantain”. Nyt on poistolistalle ehdotettu pantavaksi ainakin tontut, koulujen joulukirkko sekä kunnioituksen osoittaminen ihmistä korkeammalle.

Itsenäisyyspäivänä ja urheilukilpailuissa noustaan seisomaan kansallislaulun aikana. Niin tehdään myös, kun esimerkiksi valtion johtajalle, siis ihmiselle, osoitetaan kunnioitusta. Monille Jumala on totta ja ihmistä korkeampi – siksi tietyssä virrenkohdassa on kunnioituksen vuoksi tapana nousta seisomaan.

Kun tuttujen joululaulujen sanat alkavat kuulostaa loukkaavilta, vaaditaanko niidenkin muuttamista? Että kun käymme joulun viettohon, ”veisimme Ullan, Mirjamin tuon harmaahapsen luo”. 

Voisiko mitenkään kaikenlaiset joulunkieltovaatimukset jättää vähemmälle ja niiden sijaan kokeilla siedätyshoitoa?

Kaikki ei ole tässä ja nyt. Elämää ei ole keksitty vasta teknologian myötä eikä edes silloin, kun joku on muodikkaasti ”löytänyt itsensä”. Televisiossa nuori tanskalainen keksijänikkari-isä opettaa lapsilleen, miten tehdään perinteinen kuusenjalka ristiin päällekkäin naulatuista laudoista. Ja mikä parasta, antaa heidän tehdä itse. Mutta saako enää joulupuutakaan rakentaa?

Paljon on maailma muuttunut ja vielä muuttuu. Jokainen luultavasti kuitenkin kaipaa elämäänsä jotain pysyvää ja kestävää. 


Perinnäiset arvot

Huoleti voit heittää pois kiiltohopeat
ja punalakkitontut,
ajan haalistamat,
mutta muuten, mitä heität
ja mitä talletat:

nämä liput?
liput hilpeät maiden kaikkien,
jotka kiertävät puuta
kuin piiri yhteinen,

tämän nauhan?
jonka kirjaili kultakirjaimin
Sofia-tätisi aikana
biedermeierin

(sanat rauha, hyvä tahto 
lukea voi,
muun kaiken vaikka umpeen
on kirjaillut koi)

tämän tähden?
joka latvaan monin jouluin nostettiin,
jonka piirsi isoäitisi
tinapaperiin,

tämän jalan?
jolla kuusi on seissyt kallellaan,
jonka veistänyt on vaarisi 
poikavuosinaan.


Aale Tynni (1977)

Harmaankin seassa voi nähdä valoa

Oi, suveen on paljon aikaa. 
Lumi tulee ensin ja pakkanen
ja pimeät päivät myötä sen
ja viimat tuiskusäiden
ja ankara paino jäiden.
Ja ne lähtevät kaikki, kun aika on
suvi pilliä soittaa vallaton,
ja rannat naurua raikaa.

                                                         Aale Tynni

Vielä meillä on neljä vuodenaikaa. Vielä tarvitaan välikausitakkia kesän mentyä menojaan ennen talven tekemää valtausta. Siinä välissä syksyllä luonto usein järjestää värikkään juhlan, mutta kun usva muuttaa maiseman yksiväriseksi, nähdään vain harmaa arki.

Eri yhteyksissä harmaa merkitsee yleensä tavanomaista, ikävää, vanhaa, laitonta. Harmaa ei sijoitu lempivärien kärkeen, mutta toisinaan sekin pääsee kukoistamaan muodin ykkösvärinä. Vaatekaapeista se ei silti poistu koskaan. 

Jos elämä kovin painaa päälle, voi jonain aamuna peilin edessä yllättyä pahoin. 

Martin Luther Kingin unelma ei ollut kaikkien ihmisten samanvärisyys vaan se, että niin musta kuin valkoinen voisivat olla veljiä keskenään kummankaan harmaantumatta ennen aikojaan. (Matti J. Kuronen)

Yhdysvaltalaisen ihmisoikeustaistelijan unelmasta oli vuosikymmeniä myöhemmin mahdollisuus tehdä totta, mutta toisin kävi: Yhtenä kehityksen indikaattorina toimi presidentti Barack Obama, joka vuonna 2009 otti viran vastaan tummatukkaisena 47-vuotiaana ja huokaili harmaita hiuksiaan jo vuonna 2015. Kuka tietää, olisiko näin käynyt ilman niitä ylivoimaisia odotuksia, joita häneen kohdistettiin.

Sitten on ihmisiä, jotka näkevät harmaan aivan toisin.

Siinä missä harmaat hiukset kertovat ikääntymisestä ja sitä myöten kenties viisastumisesta, harmaissa silmissä väikkyy ”kevät ja syys, auringonloiste ja yön hämäryys”. Ainakin jos niitä osaa lukea oikein. Tai ainakin niin L. Suolakivi eli Helena Eeva on runoillut.

Vaikka kova elämä painaisi päälle, kaikkea ympäröivä harmaus voi lohduttomuuden sijaan antaakin lohtua.

Entisen Neuvostoliiton aikaan Kingin tavoin ihmisoikeusaktivistina tunnettu Irina Ratušinskaja joutui vankileirille ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan, jolle antoi oletusten vastaisen nimen Harmaa on toivon väri (1988). Se, miksi harmaa edusti hänelle eräänlaista valon synonyymia, on jo unohtunut. Ehkä vankileirillä tasaisen harmaa arki olikin parasta, jos ainoaksi vaihtoehdoksi tarjottiin vain jotain pahempaa.

Ehkä kirja pitäisi lukea uudestaan.