Jotain kummallista ja kovin surkuhupaisaa on ajassa meneillään,
kun joulusta halutaan pikkuhiljaa riisua melkein kaikki, mikä siihen vanhastaan
on kuulunut. Joulun päähenkilö on jo aikoja sitten hautautunut lahjaröykkiöiden
alle, kiitos muun muassa aggressiivisesti mainostetun ”mustan perjantain”. Nyt on
poistolistalle ehdotettu pantavaksi ainakin tontut, koulujen joulukirkko sekä
kunnioituksen osoittaminen ihmistä korkeammalle.
Itsenäisyyspäivänä ja urheilukilpailuissa noustaan seisomaan kansallislaulun aikana. Niin tehdään myös, kun esimerkiksi valtion johtajalle, siis ihmiselle, osoitetaan kunnioitusta. Monille Jumala on totta ja ihmistä korkeampi – siksi tietyssä virrenkohdassa on kunnioituksen vuoksi tapana nousta seisomaan.
Kun tuttujen joululaulujen sanat alkavat kuulostaa loukkaavilta, vaaditaanko niidenkin muuttamista? Että kun käymme joulun viettohon, ”veisimme Ullan, Mirjamin tuon harmaahapsen luo”.
Voisiko mitenkään kaikenlaiset joulunkieltovaatimukset jättää vähemmälle ja niiden sijaan kokeilla siedätyshoitoa?
Kaikki ei ole tässä ja nyt. Elämää ei ole keksitty vasta teknologian myötä eikä edes silloin, kun joku on muodikkaasti ”löytänyt itsensä”. Televisiossa nuori tanskalainen keksijänikkari-isä opettaa lapsilleen, miten tehdään perinteinen kuusenjalka ristiin päällekkäin naulatuista laudoista. Ja mikä parasta, antaa heidän tehdä itse. Mutta saako enää joulupuutakaan rakentaa?
Paljon on maailma muuttunut ja vielä muuttuu. Jokainen luultavasti kuitenkin kaipaa elämäänsä jotain pysyvää ja kestävää.
Perinnäiset arvot
Huoleti voit heittää pois kiiltohopeat
ja punalakkitontut,
ajan haalistamat,
mutta muuten, mitä heität
ja mitä talletat:
nämä liput?
liput hilpeät maiden kaikkien,
jotka kiertävät puuta
kuin piiri yhteinen,
tämän nauhan?
jonka kirjaili kultakirjaimin
Sofia-tätisi aikana
biedermeierin
(sanat rauha, hyvä tahto
lukea voi,
muun kaiken vaikka umpeen
on kirjaillut koi)
tämän tähden?
joka latvaan monin jouluin nostettiin,
jonka piirsi isoäitisi
tinapaperiin,
tämän jalan?
jolla kuusi on seissyt kallellaan,
jonka veistänyt on vaarisi
poikavuosinaan.
Aale Tynni (1977)
Itsenäisyyspäivänä ja urheilukilpailuissa noustaan seisomaan kansallislaulun aikana. Niin tehdään myös, kun esimerkiksi valtion johtajalle, siis ihmiselle, osoitetaan kunnioitusta. Monille Jumala on totta ja ihmistä korkeampi – siksi tietyssä virrenkohdassa on kunnioituksen vuoksi tapana nousta seisomaan.
Kun tuttujen joululaulujen sanat alkavat kuulostaa loukkaavilta, vaaditaanko niidenkin muuttamista? Että kun käymme joulun viettohon, ”veisimme Ullan, Mirjamin tuon harmaahapsen luo”.
Voisiko mitenkään kaikenlaiset joulunkieltovaatimukset jättää vähemmälle ja niiden sijaan kokeilla siedätyshoitoa?
Kaikki ei ole tässä ja nyt. Elämää ei ole keksitty vasta teknologian myötä eikä edes silloin, kun joku on muodikkaasti ”löytänyt itsensä”. Televisiossa nuori tanskalainen keksijänikkari-isä opettaa lapsilleen, miten tehdään perinteinen kuusenjalka ristiin päällekkäin naulatuista laudoista. Ja mikä parasta, antaa heidän tehdä itse. Mutta saako enää joulupuutakaan rakentaa?
Paljon on maailma muuttunut ja vielä muuttuu. Jokainen luultavasti kuitenkin kaipaa elämäänsä jotain pysyvää ja kestävää.
Perinnäiset arvot
Huoleti voit heittää pois kiiltohopeat
ja punalakkitontut,
ajan haalistamat,
mutta muuten, mitä heität
ja mitä talletat:
nämä liput?
liput hilpeät maiden kaikkien,
jotka kiertävät puuta
kuin piiri yhteinen,
tämän nauhan?
jonka kirjaili kultakirjaimin
Sofia-tätisi aikana
biedermeierin
(sanat rauha, hyvä tahto
lukea voi,
muun kaiken vaikka umpeen
on kirjaillut koi)
tämän tähden?
joka latvaan monin jouluin nostettiin,
jonka piirsi isoäitisi
tinapaperiin,
tämän jalan?
jolla kuusi on seissyt kallellaan,
jonka veistänyt on vaarisi
poikavuosinaan.
Aale Tynni (1977)
