Upea ihminen

”Olen silmittömästi rakastunut itseeni, minua on niin paljon ja se kaikki on upeaa.”

Omahyväistä suunpieksentää, josta helposti tunnistaa henkilön. Vai tunnistaako? Onko kyseessä yhdysvaltalainen liikemies, jota näinä aikoina myös Yhdysvaltain presidentiksi kutsutaan, vai hänen maanmiehensä vuosina 1819−92 elänyt runoilija*? Ehkä liikemies sen kerran, kun avasi kirjan, osui sattumanvaraisesti lukemaan juuri nämä sanat ja katsoi, että siinä on hänelle kaikki tarvittava koko elämän ajaksi.

Ilman lääketieteellistä diagnoosiakin ihmisen hulluuden voi nähdä ilmentyvän monella tapaa, ja joskus ne voivat yhdistyä samassa henkilössä: suuruudenhullu, raivohullu, sotahullu, yllytyshullu.

Maailmanhistoriassa on aina ollut omahyväisyyteensä lopulta tukehtuvia itsevaltiaita. Harvemmin kuitenkaan vallankäytön keskittyminen yksiin käsiin ja sen seuraukset lienee käynyt niin nopeasti kuin omana aikanamme Yhdysvalloissa juuri nyt. Siellä on otettu suorastaan harppauksia samaan suuntaan kuin esimerkiksi itänaapurissamme.

Hitaampaa muutosta ei huomata yhtä helposti, varsinkin jos sitä yritetään saada aikaiseksi peitellysti. Mutta kun näkee, millaiseen tahtiin etenee yhden miehen yritys (myötäilijöiden avustuksella) muuttaa koko yhteiskunta perustuksia myöten oman mielen mukaiseksi, niin se ei ole vain huolestuttavaa vaan se on todella pelottavaa. Otsikoissa viihtyvä suunpieksijä haluaa toimia paitsi nopeasti myös turhia salailematta: kaikkien ympäri maailmaa on tiedettävä, mihin hän pystyy.

Jos tällainen käsitys antaa maasta liian yksipuolisen kuvan, se johtuu pitkälti suomalaismediasta, joka päivittäin keskittyy uutisoinnissaan presidentin ja hänen hallintonsa sanomisiin ja tekemisiin. Harvempi yksittäinen suomalainen seuraa yhdysvaltalaisia lehtiä tai muita viestimiä voidakseen saada laajemman kokonaiskuvan siitä, miten maa makaa. Mitä suuri (suurempi?) osa kansalaisista siellä ajattelee? 

Ennen kaikkea mitä tekevät asian eteen kaikki ne demokraattikansanedustajat, tavalliset ihmiset, elokuvantekijät, näyttelijät, kirjailijat, yliopistoväki, ketkä tahansa, jotka vastustavat kotimaansa demokratian alasajoa? Miten voi palvella armeijassa tai muussa vastaavassa turvallisuusorganisaatiossa pakotettuna toimimaan vastoin kaikkea järkeä?

Vaikka meno Yhdysvalloissa ja Venäjällä alkaa yhä enemmän muistuttaa toisiaan, Suomen valtiojohto katsoo hyväksi edelleen (kärjistäen) vannoa uskollisuutta Yhdysvaltain lipulle. Häpeilemättä omia tekemisiään tähtilipun maa odotti Euroopalta kunnioitusta, kun se ensin oli antanut maanosalle oikein ”isän kädestä” sapiskaa.

Vaikka liikemiehen tavoitteena tiellä Floridan kartanostaan Valkoiseen taloon oli ennen kaikkea selvä muutos entiseen, hän ei ole vieläkään tajunnut olennaista: Jos aasi tekee matkan, se ei palaa kotiin hevosena.** (engl. kirkonmies ja historioitsija Thomas Fuller 1608−61)

 

*Walt Whitman ‑lainaus ja **Thomas Fuller ‑lainaus ovat poimintoja Jarkko Laineen toimittamasta Suuresta sitaattisanakirjasta (1983).

Heiluri

Toissa viikolla saattoi kerrankin iloiten todeta, etteivät tässä maailmanajassa pelkät vellihousut päätä. Norjan Nobel-komitean tuolloin julkistaman päätöksen jälkeen oli hieman helpompi hengittää: kaikkia Yhdysvaltain öykkäripresidentin pillinvihellys ei sentään saa tanssimaan. Komitea teki rauhanpalkinnon saajasta omien arvojensa mukaisen päätöksen, toinen asia sitten on, mitä voittaja, venezuelalainen Maria Corina Machado, halusi sittemmin palkinnolla maailmalle viestittää.

Miten ikinä voi ajatella olevansa suurikin rauhantekijä uhkailemalla muita, lietsomalla epäsopua jopa omassa maassaan, solvaamalla hyökkäyksen kohteeksi joutunutta osapuolta ja veljeilemällä hyökkääjän kanssa? Palkinnon toivossa kiirehtimällä ei saada aikaan pysyvää rauhaa Israelin ja palestiinalaisten sen paremmin kuin Venäjän ja Ukrainankaan välille. Jälkimmäisten kanssa neuvotellessaan hän heilurin tavoin vaihtaa näkemystään. ”Kun heiluri poikkeutetaan tasapainoasemastaan ja vapautetaan, syntyy heiluriliike, jossa massa liikkuu painovoiman ja mekaniikan peruslakien vaikutuksesta edestakaisin alimman pisteensä ohitse.” (Wikipedia)

Rauhalla itsessään ei vaikuta olevan tuuliviiripresidentille suurtakaan merkitystä vaan vain sillä, miten monin tavoin hän itse voisi siitä hyötyä. Hänhän haluaa ottaa muilta mailta kaiken irtoavan, muttei antaisi kenellekään mitään vastineeksi. Oman maan olojen ”parantamiseen” ei kenties pelkkä sotainen retoriikka jossain vaiheessa enää riitä, mistä kertoo kansalliskaartin lähettäminen useiden osavaltioiden kaupunkeihin kaiken varalta. Rauhaa ei turvata myöskään niin, että kielletään lailla kaikilta muiltakin se, mikä on itselle epämieluista.

Viljelemänsä moton sijaan tämä itsekeskeisyyden ruumiillistuma on kovaa vauhtia tekemässä maastaan pientä, surkastunutta ja sisäänpäin kääntynyttä.

Voi Thelma, ehkä sinunkin on taas jonain päivänä uudelleen lähdettävä raivaamaan naisille tietä ystäväsi Louisen kanssa. Ja sinun, John Keating, on yhä uudelleen opetettava oppilaillesi, miten tärkeää on saada ajatella vapaasti ja katsoa asioita eri näkökulmista.

Iäkkäänä Suomeen muuttanut tuttu amerikkalaispariskunta ehti menehtyä juuri ennen koronapandemiaa ja siis myös ennen nykyisen presidentin toista virkakautta. Jos mistä, niin siitä voi sanoa olevansa iloinen − kummankaan sydän tuskin olisi kestänyt sitä hullua menoa, joka heidän kotimaassaan nykyisin vallitsee.

Kaikesta huolimatta myös Suomi on solminut toivotaan, toivotaan ‑suhteet valtiojohtajaan, johon ei voi lainkaan luottaa ja joka toimintatavoiltaan muistuttaa enenevässä määrin itänaapurimme johtoa. Entisaikojen karvalakkipäistä presidentti Kekkosta arvosteltiin hänen tavastaan hoitaa idänsuhteita yhden miehen taktiikalla. Jos UKK itse pitikin itseään tärkeimpänä vakuutena rauhan ja maamme itsenäisyyden säilymiseksi, nyt siihen tarvitaan kokonainen Nato. Mahtipontista kummin päin vain.

Mielenkiintoista onkin, miten tästä ajasta historiaa kirjoitetaan jälkipolvien muistettavaksi. Katsotaanko yhdenlainen veljeily oikeammaksi kuin toisenlainen? Perustuuko sen arvioiminen ideologiaan, ajan henkeen, vallitsevaan tilanteeseen vai lämpimiä suhteita leimanneeseen harrastusmuotoon? Joka tapauksessa pienen Suomen on näköjään aina oltava rähmällään johonkin suuntaan.

Aamut vähissä

Kauan sitten lukemani kirjaviisauden mukaan Niin pitkälle ei pidä päästä elämässään, ettei osaa takaisin (Arno Kotro: Pysäytyskuvia). Sama lause sopisi tekstiksi siihen kuvitteelliseen aamukampaan, jolla Yhdysvaltain väistyvä presidentti aina vain epätoivoisempana tupeeraa hiuksiaan.

Aamut ovat vähissä, mutta presidentti suorastaan riippuu kaksin käsin vallan kahvassa. Aiemmin vaikutti siltä, että hän oli ymmärtänyt vaalivoittajaksi pääsyn jotenkin nurinkurisesti: että voitto heltiää nimenomaan pienemmällä eikä suuremmalla äänimäärällä. Niinhän hän ensimmäisen ja ainoaksi jäävän kautensa sai.

Nyt onkin paljastunut, että julkisuuteen tulleen ääninauhan mukaan presidentti tietää aivan täsmälleen, kuinka monta ääntä lisää hän tarvitsisi päästäkseen voittajaksi. Presidentille itselleen niillä ei silti ole merkitystä, koska niiden puuttumisesta huolimatta hän pitää itseään voittajana.

Diileistään tunnettua presidenttiä kannattava amerikkalainen Christine sanoo, että ”Jos totuus ei tule esiin, meillä ei ole demokratiaa”. Hän näkee, että sen myötä kaikki toivokin on mennyttä. (Helsingin Sanomat 5.1.2021) Lause sopisi kenen tahansa demokratiaa puolustavan suuhun.

Koko kulunut neljä vuotta lienee kuitenkin tähdännyt siihen, minkä mainittu artikkeli pelottavasti tiivistää: järjettömän laumamentaliteetin syntymiseen ja vahvistamiseen. Nykyinen presidentti tosin käytti sanaa tarkoittaessaan laumaimmuniteetin saavuttamista vallitsevassa koronatilanteessa (lähteenä Trevor Noah Show).

Kun siis on todistamassa tätä aikaa, alkaa olla hitusen helpompi ymmärtää, miten 1930−40-lukujen natsiaatteen kehitys Saksassa oli mahdollista. Helppoa se ei silti ole koskaan. Viiksiniekan tapaan oranssitukka on kyennyt manipuloimaan maansa kansalaisten mieliä tavalla, joka ei voi päättyä hyvin.

Joka tapauksessa maailma laskee aamuja. Enää viisitoista.

Sitten hyvästi.