Kun maailman sivu kääntyi*

Lehtikierrätystä harrastava ystävä löysi äskettäin johonkin kätköön unohtamansa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen numeron vuodelta 2020. Ei tämän edemmäksi, kun maailma tuntuu sittemmin nyrjähtäneen sijoiltaan. 

Kummallista on, että ensimmäinen ajatus helmikuussa ilmestyneestä lehdestä liittyi koronapandemiaan, joka piileksi aivan nurkan takana mutta jonka valtaisaa ylivyöryä ei kuitenkaan osattu odottaa. Lehdessä ei ole siitä edes mainintaa. Kummallista sikäli, että kaiken maailman rajat sulkenut ajanjakso on oikeastaan jo pyyhkiytynyt muistista. Kuitenkaan epäilemättä, että joihinkin se varmasti on jättänyt pysyvämmät jäljet.

Sukujuuriaan tutkivaa ystävää oli kiinnostanut Jouni K. Kemppaisen kirjoittama artikkeli Euroopan kiinnostavimmasta paikasta, jota lähestyttäessä kehotetaan vielä miettimään, jatkaako eteenpäin vai kannattaisiko kääntyä pois. Kainuun pohjoisosassa sijaitsevasta Puolangasta olivat tuolloin etsineet jutunaihetta monet eurooppalaiset viestimet, vaikka kunnassa väki oli vähissä ja lähes kaikki palvelut lakkautettu, kuten monessa muussakin Suomen kunnassa.

Hankekoordinaattori Tommi Rajalan tehtäväksi annettiin markkinoida Puolangan pessimistipäiviä. Vaikka kunnan vakinainen väkimäärä on artikkelin julkaisuvuodesta edelleen laskemaan päin, erilaiset yleisötapahtumat ovat vetäneet aiempaa enemmän muualta tulevaa yleisöä.

Wikipedian mukaan Puolanka sijoittui vuonna 2025 väkiluvultaan (2 322 asukasta) sijalle 240. Suomessa on kaikkiaan 308 kuntaa, joista liki 100:ssa asuu alle 3 000 ihmistä. Viime aikoina on uutisoitu pienenpienistä ilonaiheista: maaseutu vetää yhä puoleensa ja autiotalot saavat uusia asukkaita.

Vuonna 2020 ei voinut edes kuvitella sodan alkamista missään päin maanosaamme. Nyt koko Euroopan voi katsoa olevan sotatilassa, vaikka vain yhdellä laidalla soditaan. Tykkien ja hävittäjien sijaan nykyajan aseina käytetään osumatarkkoja drooneja, joskin toisinaan ne saattavat harhautua (tai ne harhautetaan) myös muihin maihin. Katsookohan myös Puolangan pessimistipäivien johto vielä joskus aiheelliseksi pohtia ministerin äskettäistä neuvoa varautua droonihyökkäykseen?

Kuukausiliitteen toisessa artikkelissa Kolme miestä ja petos (kirj. Sami Sillanpää) käsiteltiin toisen maailmansodan lopun rauhanhierontaa Krimin Jaltalla helmikuussa 1945. Osallistujat Winston Churchill, Franklin D. Roosevelt ja Josif Stalin tuskin odottivat rauhansopimukseen päästävän tunneissa tai edes yhdessä päivässä, mihin muuan nykypäivän egoisti luulee kykenevänsä.

Sodan lopettamisen ohella konferenssin tärkeimpinä tavoitteina oli Saksan jakaminen ja Puolan kysymyksen ratkaiseminen sekä YK:n perustaminen. Maailmaa jaettiin kolmen maan johtajan omien intressien mukaan. Myös YK:n turvallisuusneuvoston tulevaa toimintaa tai oikeastaan toimimattomuutta ohjailtiin samoin sopimalla kunkin viiden pysyvän jäsenmaan oikeudesta veton käyttöön.

Saman vuoden huhtikuussa Roosevelt kuoli ja heinäkuun vaaleissa Churchill menetti asemansa Britannian johdossa. Historiaa tuntevat tietävät, mitä sitten tapahtui Stalinin räikeän diktatuurin nimissä.

Kolmas pitkä artikkeli (kirj. Anni Pesonen) käsittelee otsikon Sinut on tilastoitu mukaisesti sitä, miten kaikenlaista tietoa keräämällä kansalaisista on laadittu lukemattomia tilastoja erilaisiin tarkoituksiin. On vaikea kuvitella toimivaa yhteiskuntaa ilman luotettavaa numerotietoa. Onko kaikki sitten tarpeellista? Suomen virallisia tilastoja ylläpitää Tilastokeskus.

Suomi oli vielä osa Ruotsia, kun siellä sai alkunsa maailman vanhin säännöllisesti laadittu väestötilasto. Kuutisen vuotta tietojen keräämisen aloituksen jälkeen ensimmäiset tulokset saatiin 1755. 1800-luvulla tilastointia kehitettiin jo laajasti eri maissa. Lukemattomista tilastoista tutuimpia tämän päivän uutisista lienevät työllisyystilastot.

Tämän vuoden helmikuussa kerrottiin hallituksen aikeista leikata Tilastokeskuksen määrärahoja 6 miljoonaa euroa.

Jo useana vuonna ovat sään ääri-ilmiöt aiheuttaneet valtavia tuhoja eri puolilla maailmaa. Tänä kesänä Eurooppaa ovat laajasti kurittaneet ennätyshelteet sekä järkyttävät maastopalot. Ilmastonmuutos ei silti vaikuta vain kesäsäihin.

Kuukausiliitteen 2/2020 aloittaa Saska Saarikosken lyhyenlyhyt historiikki koululaisten talvella pitämän loman nimestä. 1930-luvulla voimistelunopettaja Santeri Hirvosen mielestä lasten olisi hyvä päästä lyhyelle lomalle hangille hiihtelemään. Lomaehdotus hyväksyttiin ja nimettiin hiihtolomaksi. Vuonna 1972 muiden harrastusten tultua hiihdon rinnalle nimi muutettiin urheilulomaksi. Vaikka 1990-luvulla ehkä vielä urheiltiinkin vapaaehtoisesti, nimi haluttiin jälleen vaihtaa: siitä tuli talviloma.

Lopuksi toimittaja enteilee jo tulevaa nimenmuutosta, koska talvet hankineen ja jäineen ovat katoamassa. Seuraavaksi lomaa kutsutaankin sitten kevätlomaksi. Silloin päästään poimimaan myös ensimmäiset leskenlehdet.

 

*Arto Mellerin mietelausetta mukaillen Älä sano, että näin on ollut maailman sivu. Se kääntyy.

Upea ihminen

”Olen silmittömästi rakastunut itseeni, minua on niin paljon ja se kaikki on upeaa.”

Omahyväistä suunpieksentää, josta helposti tunnistaa henkilön. Vai tunnistaako? Onko kyseessä yhdysvaltalainen liikemies, jota näinä aikoina myös Yhdysvaltain presidentiksi kutsutaan, vai hänen maanmiehensä vuosina 1819−92 elänyt runoilija*? Ehkä liikemies sen kerran, kun avasi kirjan, osui sattumanvaraisesti lukemaan juuri nämä sanat ja katsoi, että siinä on hänelle kaikki tarvittava koko elämän ajaksi.

Ilman lääketieteellistä diagnoosiakin ihmisen hulluuden voi nähdä ilmentyvän monella tapaa, ja joskus ne voivat yhdistyä samassa henkilössä: suuruudenhullu, raivohullu, sotahullu, yllytyshullu.

Maailmanhistoriassa on aina ollut omahyväisyyteensä lopulta tukehtuvia itsevaltiaita. Harvemmin kuitenkaan vallankäytön keskittyminen yksiin käsiin ja sen seuraukset lienee käynyt niin nopeasti kuin omana aikanamme Yhdysvalloissa juuri nyt. Siellä on otettu suorastaan harppauksia samaan suuntaan kuin esimerkiksi itänaapurissamme.

Hitaampaa muutosta ei huomata yhtä helposti, varsinkin jos sitä yritetään saada aikaiseksi peitellysti. Mutta kun näkee, millaiseen tahtiin etenee yhden miehen yritys (myötäilijöiden avustuksella) muuttaa koko yhteiskunta perustuksia myöten oman mielen mukaiseksi, niin se ei ole vain huolestuttavaa vaan se on todella pelottavaa. Otsikoissa viihtyvä suunpieksijä haluaa toimia paitsi nopeasti myös turhia salailematta: kaikkien ympäri maailmaa on tiedettävä, mihin hän pystyy.

Jos tällainen käsitys antaa maasta liian yksipuolisen kuvan, se johtuu pitkälti suomalaismediasta, joka päivittäin keskittyy uutisoinnissaan presidentin ja hänen hallintonsa sanomisiin ja tekemisiin. Harvempi yksittäinen suomalainen seuraa yhdysvaltalaisia lehtiä tai muita viestimiä voidakseen saada laajemman kokonaiskuvan siitä, miten maa makaa. Mitä suuri (suurempi?) osa kansalaisista siellä ajattelee? 

Ennen kaikkea mitä tekevät asian eteen kaikki ne demokraattikansanedustajat, tavalliset ihmiset, elokuvantekijät, näyttelijät, kirjailijat, yliopistoväki, ketkä tahansa, jotka vastustavat kotimaansa demokratian alasajoa? Miten voi palvella armeijassa tai muussa vastaavassa turvallisuusorganisaatiossa pakotettuna toimimaan vastoin kaikkea järkeä?

Vaikka meno Yhdysvalloissa ja Venäjällä alkaa yhä enemmän muistuttaa toisiaan, Suomen valtiojohto katsoo hyväksi edelleen (kärjistäen) vannoa uskollisuutta Yhdysvaltain lipulle. Häpeilemättä omia tekemisiään tähtilipun maa odotti Euroopalta kunnioitusta, kun se ensin oli antanut maanosalle oikein ”isän kädestä” sapiskaa.

Vaikka liikemiehen tavoitteena tiellä Floridan kartanostaan Valkoiseen taloon oli ennen kaikkea selvä muutos entiseen, hän ei ole vieläkään tajunnut olennaista: Jos aasi tekee matkan, se ei palaa kotiin hevosena.** (engl. kirkonmies ja historioitsija Thomas Fuller 1608−61)

 

*Walt Whitman ‑lainaus ja **Thomas Fuller ‑lainaus ovat poimintoja Jarkko Laineen toimittamasta Suuresta sitaattisanakirjasta (1983).

Nallekarkkeja kymmenellä pennillä

Vielä viisi vuotta sitten tutulla lähikioskilla käytiin tulo- ja lähtöhein välissä seuraava lyhyt sananvaihto: Myyjä: Tarvikko kuittia? Ostaja: Kyllä, kiitos. Myyjä: Olkaa hyvä.

Tuossa vaiheessa ei pelkkä rahalla maksaminen vaikuttanut myyjän palvelukykyyn eikä -asenteeseen, mutta jostain syystä kuitin haluaminen nosti asiakkaan välittömästi teititeltävien ryhmään. Myyjä käsitteli käteistä rahaa yhtä näppärästi kuin vaihtoi verbin persoonamuotoa.

Reilu vuosi sitten eräässä ruokapaikassa näkyi jo hälyttäviä merkkejä siitä, miten konkreettisen rahan käsittely ja sen myötä päässälasku tuottavat vaikeuksia nuorille asiakaspalvelijoille. Kassaa hoitaneelta tytöltä vei ällistyttävän kauan laskea, paljonko oli annettava takaisin 15 eurosta, kun ateria maksoi 13,50 euroa. Hän vaikutti olevan aivan hukassa moisen laskutoimituksen takia.

Yhä käteisrahaa on lapsen näkökulmasta katsoen voinut ”nostaa seinästä” samaan tapaan kuin maitoa saadaan kaupasta, useinkaan tuntematta sen pidemmälle vievää alkuperää. Setelirahalla maksaessa voi kaupassa saada takaisin kolikoita, jotka aiemmin ovat olleet lapsen ensimmäisiä välineitä itsenäisen rahankäytön opettelemiseen − yleensä karkkiostoksia tekemällä. Joskus muinoin aloitettiin pennin nallekarkeista.

Jos kuitenkin vanhemmat itse käyttävät enää vain digitaalisia maksuvälineitä, miten he opettavat jälkikasvulleen rahan arvon ja käytön? Miten lapsi oppii, paljonko on euro tai viisi ja mitä sillä rahalla saa? Entä annetaanko kännykän tavoin maksukortti kouraan koulunsa aloittavalle?

Vai jätetäänkö tämä(kin) asia koulun kontolle? Aika usein lasten taitoja ja tietoja koskevaa uutisointia seuratessa saa vaikutelman, että vanhempien mielestä on koulun tehtävä hoitaa heidän lastensa kokonaisvaltainen kasvatus ja opetus. Vanhempien tehtävä taas on niin hiekkalaatikolla, uimarannalla kuin kotonakin vetäytyä rakkaimpansa eli puhelimen (tai muun digilaitteen) pariin.

Digiajan vanhempien on syytä muistaa, että alle 10-vuotiaan kyky ymmärtää asioita on vielä aika rajallinen ja konkreettinen. Esimerkiksi termi sisäiset arvot voi ”tarkoittaa vaikka sitä, että on sattunut pahaksi onnekseen nielaisemaan kymmenkruunusen”. (6-vuotias Ole Andreas Unni Lindellin kirjassa Krokotiilit eivät puhu suomea, 2007)

Kenties heikentynyt oppi rahan arvosta ja sen myötä sumentunut ymmärrys omien varojen mukaisesta käytöstä on johtanut muun muassa nuorten holtittomasti kasvaneisiin verkko-ostoksiin ja pikavippeihin. Olkoon kuinka vanhanaikaista tahansa, käteisrahan avulla on helpompi kuin korttia vilauttelemalla seurata käyttövarojensa riittävyyttä.

Harva meistä todella ymmärtää, miltä vanhimmalta elossa olevalta sukupolvelta tuntuu elää läpi kaikkien sen kokemien muutosten, joita on tullut eteen eri vuosikymmenten aikana. Onhan monelle meistä vain viime vuosien myllerryksiinkin sopeutuminen tuntunut hankalalta. Kun kaikki, mihin on tottunut, muuttuu entiseksi, ja aina uudelleen on totuteltava johonkin uuteen − tahtoi tai ei. Toiset mukautuvat, toiset eivät. On varmaan hirveää tuntea joutuvansa koko ajan enemmän yhteiskunnan ulkopuolelle, koska ei kerta kaikkiaan kykene pysymään muutosten mukana.

Vaikka seuraava poiminta Lindellin jo mainitusta kirjasta onkin 7-vuotiaan Roseannen suusta, aikuisen sanomana siinä voisi jo kuulla mistään mitään ymmärtämättömän ylimielistä naureskelua: ”Äidin mummo, siis isoisoäiti, eli dinosaurusten ja filosofien aikana. Minun mummo on vähän nuorempi, mutta ei sekään ollut nähnyt banaania ennen kuin 23-vuotiaana!”

Koskaan et muuttua saa?

Tänään kuumuuden pehmentäessä päätä mieli miettii sitä, kuinka vaikeaa on muuttaa tapaansa ajatella. Tehtävää riittää itse kullakin. Sen, kuinka paljon, ovat tuoneet nähtäville kuluneet puolitoista vuotta: korona-aikana niin puheenaiheet kuin sosiaalisten tapaamisten piiri on useimmilla käynyt tavallista pienemmäksi.

Tänä päivänä on sattumoisin myös Ranskan kansallispäivä. Ensimmäisenä siitä tulee mieleen suuren vallankumouksen tiivistys sanontaan vapaus, veljeys ja tasa-arvo, jotka ovat yhä ja aina ajankohtaisia uutisaiheita mutta myös tavoiteltavia arvoja.

Omaan pieneen piiriini kuuluu itseäni vanhempia siskoja. Tavatessa on käyty keskusteluja tai oikeammin vain yritetty käydä. Usein on sanottu samat asiat kuin niin monesti ennenkin melkein samoin sanoin. Kuunnellessani huomaan, etteivät mielipiteet vaikuta muuttuneen, vaan jotkin ovat pysyneet suorastaan ällistyttävän vanhakantaisina: Miehen kuuluu elättää perhe, koska hän saa yleensä parempaa palkkaa. Miehelle ei todellakaan sovi pitkä tukka. Naisen, jolla on lapsia, ei pitäisi tehdä työtä, johon kuuluu matkustelua ympäri maailmaa eli paljon poissaoloa kotoa. Nimeltä mainitsemattomassa puolueessa on parhaiten koulutetut ihmiset (ei perusteluja!). ”Ne toiset” ovat syypäitä siihen tai tuohon asiaan.

Samaisessa seurueessa kotimaan politiikantekoa ja -tekijöitä arvioidaan usein pelkästään henkilökohtaisten mieltymysten tai lööppijulkisuuden pohjalta, ei niinkään tietojen pohjalta. Jos itse on vanhempaa sukupolvea, nuoruus ja naiseus eivät hevin mene läpi. Siksi kai kiveen hakattu tapa ajatella ei onnistu muuttamaan mielipiteitä muissakaan tasa-arvoon liittyvissä asioissa.

Vain koronan torjuntatoimien noudattamisesta on oltu yksimielisiä. Kukaan ei ole lähtenyt paikkoihin, joissa kokoontuu rajoituksia enemmän ihmisiä, eikä kukaan aio matkustella muille maille luultavasti pitkään aikaan. Urheilua muuten seuraavat siskot ovat arvostelleet kisoihin matkustaneita riskinottajia. Viime kesänä joukkoja keränneet Black Lives Matter -mielenosoitukset Yhdysvalloissa saivat jotkut suorastaan kiihdyksiin niiden erittäin huonon ajankohdan vuoksi. Varmasti niinkin, mutta tuhansien muiden mielestä George Floydin tapauksessa oli tartuttava hetkeen.

Yhdenlaisen mahdollisuuden ajattelun avartamiseen on tarjonnut muun muassa Yle Teema aiheenaan Musta kesä. Kanavaa innokkaasti katsovat siskot ovat valitettavasti jättäneet väliin monta kiinnostavaa ohjelmaa.

Korona muuttaa pysyvästi ainakin joitakin konkreettisia käytänteitä, kuten siirtyminen etätöihin on jo antanut ymmärtää. Sukulaistapaamisteni perusteella koronasta ei kuitenkaan taida olla juuri apua pinttyneiden käsitysten muuttamisessa. Se on surullista, mutta vielä murheellisempaa on se, jos ei halua edes yrittää.