Vielä viisi vuotta sitten tutulla lähikioskilla käytiin tulo- ja lähtöhein välissä seuraava lyhyt sananvaihto: Myyjä: Tarvikko kuittia? Ostaja: Kyllä, kiitos. Myyjä: Olkaa hyvä.
Tuossa vaiheessa ei pelkkä rahalla maksaminen vaikuttanut myyjän palvelukykyyn eikä -asenteeseen, mutta jostain syystä kuitin haluaminen nosti asiakkaan välittömästi teititeltävien ryhmään. Myyjä käsitteli käteistä rahaa yhtä näppärästi kuin vaihtoi verbin persoonamuotoa.
Reilu vuosi sitten eräässä ruokapaikassa näkyi jo hälyttäviä merkkejä siitä, miten konkreettisen rahan käsittely ja sen myötä päässälasku tuottavat vaikeuksia nuorille asiakaspalvelijoille. Kassaa hoitaneelta tytöltä vei ällistyttävän kauan laskea, paljonko oli annettava takaisin 15 eurosta, kun ateria maksoi 13,50 euroa. Hän vaikutti olevan aivan hukassa moisen laskutoimituksen takia.
Yhä käteisrahaa on lapsen näkökulmasta katsoen voinut ”nostaa seinästä” samaan tapaan kuin maitoa saadaan kaupasta, useinkaan tuntematta sen pidemmälle vievää alkuperää. Setelirahalla maksaessa voi kaupassa saada takaisin kolikoita, jotka aiemmin ovat olleet lapsen ensimmäisiä välineitä itsenäisen rahankäytön opettelemiseen − yleensä karkkiostoksia tekemällä. Joskus muinoin aloitettiin pennin nallekarkeista.
Jos kuitenkin vanhemmat itse käyttävät enää vain digitaalisia maksuvälineitä, miten he opettavat jälkikasvulleen rahan arvon ja käytön? Miten lapsi oppii, paljonko on euro tai viisi ja mitä sillä rahalla saa? Entä annetaanko kännykän tavoin maksukortti kouraan koulunsa aloittavalle?
Vai jätetäänkö tämä(kin) asia koulun kontolle? Aika usein lasten taitoja ja tietoja koskevaa uutisointia seuratessa saa vaikutelman, että vanhempien mielestä on koulun tehtävä hoitaa heidän lastensa kokonaisvaltainen kasvatus ja opetus. Vanhempien tehtävä taas on niin hiekkalaatikolla, uimarannalla kuin kotonakin vetäytyä rakkaimpansa eli puhelimen (tai muun digilaitteen) pariin.
Digiajan vanhempien on syytä muistaa, että alle 10-vuotiaan kyky ymmärtää asioita on vielä aika rajallinen ja konkreettinen. Esimerkiksi termi sisäiset arvot voi ”tarkoittaa vaikka sitä, että on sattunut pahaksi onnekseen nielaisemaan kymmenkruunusen”. (6-vuotias Ole Andreas Unni Lindellin kirjassa Krokotiilit eivät puhu suomea, 2007)
Kenties heikentynyt oppi rahan arvosta ja sen myötä sumentunut ymmärrys omien varojen mukaisesta käytöstä on johtanut muun muassa nuorten holtittomasti kasvaneisiin verkko-ostoksiin ja pikavippeihin. Olkoon kuinka vanhanaikaista tahansa, käteisrahan avulla on helpompi kuin korttia vilauttelemalla seurata käyttövarojensa riittävyyttä.
Harva meistä todella ymmärtää, miltä vanhimmalta elossa olevalta sukupolvelta tuntuu elää läpi kaikkien sen kokemien muutosten, joita on tullut eteen eri vuosikymmenten aikana. Onhan monelle meistä vain viime vuosien myllerryksiinkin sopeutuminen tuntunut hankalalta. Kun kaikki, mihin on tottunut, muuttuu entiseksi, ja aina uudelleen on totuteltava johonkin uuteen − tahtoi tai ei. Toiset mukautuvat, toiset eivät. On varmaan hirveää tuntea joutuvansa koko ajan enemmän yhteiskunnan ulkopuolelle, koska ei kerta kaikkiaan kykene pysymään muutosten mukana.
Vaikka seuraava poiminta Lindellin jo mainitusta kirjasta onkin 7-vuotiaan Roseannen suusta, aikuisen sanomana siinä voisi jo kuulla mistään mitään ymmärtämättömän ylimielistä naureskelua: ”Äidin mummo, siis isoisoäiti, eli dinosaurusten ja filosofien aikana. Minun mummo on vähän nuorempi, mutta ei sekään ollut nähnyt banaania ennen kuin 23-vuotiaana!”