Ihminen luultavasti mieltää luonnon useimmiten niin, että sitä voi paitsi katsella, kuunnella ja haistella, myös että se on tavalla tai toisella hänen ulottuvillaan ja hallittavissaan. Ihmisten tarkoitusperät toimia luonnossa tai käyttää sitä voivat olla sekä hyviä että huonoja: pidellä leppäkerttua, poimia marja, rengastaa lintu, kaataa karhu tai puu, roskata meri, valloittaa vuori. Harvemmin tulee ajatelleeksi, että luontoa on myös käsiemme ulottumattomissa kohoava taivas.
”Jos et koskaan ole nähnyt kumpupilveä (cumulus), sinun pitäisi käydä useammin ulkona.” Brittiläinen Gavin Pretor-Pinney (1968−) halusi kenties hieman vitsailla kirjoittaessaan alkulauseen Pilvibongarin taskuoppaan (2009, suom. 2010) ensimmäiseen lukuun. Tosiasiassa monikaan ei liene nähnyt minkäänlaisia pilviä enää aikoihin, koska useimpien niskat taipuvat enää vain alaspäin.
Kirjoittajan maalailevin sanoin ”pilvet ovat taivaan kasvojen ilmeitä”. Tästä näkökulmasta katsoen ja vastoin varsin yleistä ajattelutapaa pilveilevä taivas ei suinkaan aina pelkästään synkistele.
Pretor-Pinney käynnisti pilvistä kiinnostuneille tarkoitetun seuran The Cloud Appreciation Societyn vuonna 2005. Kirjassaan hän esittelee pilvien kymmenen päälajia (esimerkiksi kumpu-, sumu-, harso-, ukkos- ja aito sadepilvi) sekä niiden alalajit ja muunnokset (esimerkiksi mantelimainen, kennomainen ja säteittäinen). Niiden jälkeen tulevat kuvaukset lisäpilvistä ja täydentävistä piirteistä (kuten purje, utarepilvi ja sadejuova) sekä muista pilvistä (kuten lakkipilvi, timanttipöly ja jääkideaukko) ja vielä pilvien optisista ilmiöistä (esimerkiksi korona, glooria ja auringonpilari). Pilvet on jopa virallisesti luokiteltu latinankielisin nimin kasvien ja eläinten tapaan.
Aina ei ole helppoa nähdä pilven muodossa samaa kuin sille nimen antanut katsoja. Lajiluetteloa silmäillessä voi todeta, että ei, ei näy missään pilvilinnaa. Pidemmälle lukiessa kuitenkin huomaa, että lähelle on päästy: Se, mikä kirjan kuvassa lukijan mielestä näyttää hajalleen levinneeltä popcornilta, onkin nimeäjän silmään näyttänyt linnanmuurin hammastukselta, minkä vuoksi alalaji on nimetty termillä vallinharjamainen.
Pilvibongarin saattaakin toisinaan olla vaikea erottaa, mikä on mikä, jos ei osaa katsoa oikealla tavalla. Kannattaa silti yrittää, jos mielii saada pisteitä ja piste-ennätyksiä. Kirjasessa kerrotaan, paljonko pisteitä asteikolla 5−55 erilaisista pilvistä saa, ja siihen voi merkitä myös omat havaintonsa.
Pienikokoisessa kirjassa kuvat eivät valitettavasti kunnolla pääse loistamaan, mutta jonkinlaisen käsityksen ne pilvistä antavat. Huikein, ihmeellisin, ällistyttävin kaikista on kuin sen ainutlaatuisuutta korostaen nimetty muista poiketen erisnimellä: muihin pilviin luokiteltu Kelvin-Helmholtzin aaltopilvi. Muun muassa BBC:n sivuilla on 9.12.2022 jukaistu Rachel Gordonin Wyomingissa ottama valokuva tällaisesta aaltopilvestä. Pilvibongarin pisteitä se kerryttää maksimimäärän 55, eikä ihme.
Kirjan valokuvan seitsemän aaltoa ovat matalampia ja tiheämmässä. Aallokko tuo tyyliltään mieleen Joseph Alasen (1885−1920) Kalevala-aiheisen maalauksen Neiet nietten nenissä.
Jos pilvistä ihmeellisin on Kelvin-Helmholtz, veikein on hevosenkenkää muistuttava kaareva rullapyörre (50 pistettä) ja, ikävä kyllä, ympäristön kannalta tuhoisin kaunis helmiäispilvi (45 pistettä). Pastellisävyisen pilven ”pienet jääkiteet edistävät maapalloa suojaavan otsonikerroksen katoa reagoimalla ilmakehään päässeiden CFC-kaasujen kanssa”. Korkeimmalla ilmakehässä puolestaan sijaitsevat valaisevat yöpilvet (45 pistettä). Pretor-Pinneyn mielestä taivas hymyilee, kun värikäs zeniitinympäristön kaari (45 pistettä) ilmaantuu taivaalle.
The Cloud Appreciation Societyn sivujen mukaan 12. syyskuuta pilvibongarit viettävät teemapäivää, jolloin yhdessä suunnataan katseet yläilmoihin ja toivotaan erikoisia elämyksiä katsottavaksi, ikuistettavaksi ja kirjattavaksi muistiin.
Suomen luonnon päivänä
