Ammutun äärioikeistoaktivistin leski uhkuu televisioruudussa kostonhaluisena. Samanlaista kostonhalua on uhkunut valloitussotaa käyvän maan pääministeri. Toisaalla omaa valloitussotaansa käyvän presidentin ei tarvitse edes sanoa mitään − lihaksi tullut viha näkyy kasvoista.
Lähi-idän ja (Suomen kannalta) lähi-idän maiden sotahullut johtajat seuraavat sekä toistensa tekemisiä että muun maailman reagointia kummankin aina vain pakkomielteisimmiksi käyviin hyökkäyksiin. Kun mitään niiden mielestä tarpeeksi järeää ei ole näyttänyt tapahtuvan toiselle eikä toiselle, he todennäköisesti vain naureskelevat reaktioille. Vai että tuomitaan? Kuka välittää? Otan sen, minkä olen päättänyt ottaa.
Ase kädessä on helppo tuntea itsensä vahvemmaksi. Ainakin luulisi olevan.
Kun hurrikaani Katrina vuonna 2005 riehui Yhdysvalloissa ja New Orleans peittyi tulvavesiin, pelastustehtäviin kutsuttu aseistautunut kansalliskaarti alkoikin kesken kaiken pelätä niitä, jotka olivat menettäneet kotinsa ja kaiken omaisuutensa.
Hurrikaanista kertovassa monituntisessa dokumentissa pelokkaat kansalliskaartilaiset kiväärit tanassa tarkastivat suojaa hakevia uhreja, haastateltavan mukaan jopa vaipoissa olleita vauvoja. Myöskään linja-autokuskit eivät aluksi uskaltautuneet hakemaan evakuoitavia. Kaiken taustalla oli median ahkerasti levittämä huhu, että avun tultua paikalle jossain olisi kuultu pari laukausta. Sillä hetkellä tuhannet uhrit muuttuivat tilannetta muualla seuraavien silmissä mahdollisesti vaarallisiksi rikollisiksi.
Jotkut ryöstelyä pelänneet tavalliset kansalaiset ottivat lain, siis aseen, omiin käsiinsä ja ampuivat tulvan alta paenneita ihmisiä ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Heidän peittelemätön virnuilunsa suoraan kameralle näytti yhtä kylmäävältä kuin kostoa janoavan lesken uho.
Miksi oli niin helppo tarttua aseeseen ja ampua sen sijaan, että olisi tarjonnut vettä tai ruokaa onnettomuuden uhrille tai edes kysynyt, tarvitseeko tämä apua?
Ihmisten mielessään luomat uhkakuvat ovat usein niin hallitsevia, ettei vaihtoehtoisia ajattelu- tai toimintatapoja edes oteta huomioon. Tämän puutteen oivalsi jopa pieniälyinen Nalle Puh, englantilaisen A. A. Milnen (1882−1956) kirjoille nimensä antanut satuhahmo. ”− Ajatteles, jos joku puu kaatuisi, kun me olemme sen alla! (Nasu) − Ajatteles, jos ei kaadu, sanoi Puh hetken mietittyään.” *
Fakta ja fiktio tuntuvat kertovan yhtäläistä viestiä: maailma käy koko ajan vihamielisemmäksi paikaksi. Viestimet tunnetusti elävät ikävistä uutisista ja muista jutuista, ja näin ollen ne (tahtomattaankin) levittävät sen mukaista mielialaa. Fiktiiviset elokuvat ja sarjat ottavat nekin aiheensa hyvin usein kostosta ja tappamisesta. Herkempi ihminen tuntee itsensä aika voimattomaksi kaiken sen päälle vyöryvän ilkeyden, vihan, pahantahtoisuuden, kostonhalun, itsekeskeisyyden, sydämettömyyden, välinpitämättömyyden ja erimielisyyden edessä.
Onko maailma todella sellainen kuin miltä näyttää ja mitä näytetään, sitä on mahdoton tietää. Jostain enää hyvin, hyvin kaukaa kuuluu laulua: What a wonderful world…
*Alkuperäinen ajatus on peräisin kirjasta Nalle Puh rakentaa talon, Annikki Saarikiven suomennos vuodelta 1985. Tässä mainittu Kersti Juvan osuvampi käännös on kirjoista kootussa Nalle Puhin mietekirjan suomennoksessa vuodelta 1992.
