Vauvasta vaariin on sanonta, jota käytetään usein esimerkiksi silloin, kun jonkin tapahtuman katsotaan sopivan kaikenikäisille. Saman voisi ilmaista sanoin untuvikosta ukkiin, imeväisestä isoisään, piltistä pappaan; juuri vauvasta vaariin on kuitenkin saanut kielessä pysyvän aseman. On turha lähteä nipottamaan siitä, että sanonta ”syrjii” naispuolisia isovanhempia.
Kaikki vaarit ovat olleet vauvoja, mutta kaikista vauvoista ei tule koskaan vaareja. Vaari (tai muu mainituista) ei välttämättä ole vielä iältään ikivanha, vaikka sanoista voi maistaa kypsän iän. Ehkäpä moni mies kehaisee ylpeänä olevansa vaari, ukki tai muu, muttei koskaan iän karttuessakaan pysty kutsumaan itseään vanhukseksi. Nykyaikana pitää olla seniori tai vain ikääntynyt.
Kirjailija Kari Hotakaista ei romaanissaan Helmi (2024) vaivaa turha miellyttämisenhalu, eikä hän kiertele sanaa vanhus vaan käyttää sitä siekailematta. ”− − kaikki alkoi siitä, kun suppilovahveron sijaan löysimme ihmisen, metsä antoi odottamattoman sadon. − − vauvaa haluttiin, vanhus saatiin, kiitetty olkoon sattuma ja sen kauppa.” Hotakaisen lempeän reipas suhtautuminen henkilöihinsä ja myötäelämisen kyky tuntuvat hyvältä tässä ajassa.
Vastasyntynyttä yleensä ihastellaan suloiseksi tai potraksi. Muusta kuin vauvan ulkoisesta olemuksestahan ei paljoa pysty vielä sanomaan. Elämä annetaan, sitten se kannetaan (KH). Kuka mitenkin kantaa, on miljoonien erilaisten tarinoiden maailma. Itsestäänselvyys voi toisinaan tuntua melkeinpä uudelta löydöltä: ”Hän oli verrannut toisiinsa vanhuksia ja lapsia ja tullut siihen tulokseen, että lapset ja vanhukset olivat saman ihmisen eri painoksia.” (KH)
Eri painosten välissä voi tapahtua paljon kaikenlaista, niin hyvää kuin pahaa. Joistakin elämä tekee sellaisia julmureita, että on vaikea uskoa tuonkin ihmisen joskus olleen jonkun mielestä suloinen ja ihana. Eikä vain eri painos vaan tyystin eri ihminen. Toisaalta kun vauvasta on tullut vanhus, ei useinkaan ole enää ketään hänet tuntenutta muistelemassa varhaislapsuuden aikoja.
Kukaan muiden ihmisten parissa kasvanut tuskin pystyy välttymään tapojen tartunnalta. Tavan ohella kyse voi olla myös luonteenpiirteestä. Perin ikävältä tuntuu huomata itsessään jokin sellainen jommaltakummalta vanhemmalta tarttunut käyttäytymistapa tai piirre, josta tätä on mielessään tai peräti ääneen arvostellut. Sitten tajuaakin kauhukseen olevansa aivan samanlainen.
”− − vaikka olin päättänyt että isäkseni en tule, niin sen ymmärsin, kun Leoa niinä joulukuun päivinä katselin, että en voisi myöskään toimettomana jäädä seuraamaan, kun toinen ihminen kulkee pelkillä polttoaineen höyryillä, tankki kumisevan tyhjänä.” (Sirpa Kähkönen: Vihreä sali, 2021)
Oma peilikuva ei useinkaan kerro totuutta elämänkulusta, ainakaan ilman jotain radikaalia muutosta. Samalta vain näyttää päivästä toiseen. Mutta annas olla, jos näkee äskettäin otetun kuvan jostain menneiden aikojen tunnetusta henkilöstä tai tapaa monen vuoden jälkeen tuttavansa. Entä sitten ne, joiden ajokortissa komeilee kuva nuoruusvuosilta, vaikka syntymävuodesta näkyy, että siitä on kulunut vuosikymmen jos toinenkin.
”Kun ystäviä pitkästä aikaa tapaa, näkee tarkkaan, miten ne ovat poissaolon aikana muuttuneet, ja aina ne ovat laihtuneet tai lihoneet, ehkä painuneet kasaan. Saman talon väkeä vain silmäilee ilman ajatusta, sillä heidän kasvojensa luulee olevan aina samanlaiset kuin ne jo lapsuudessa olivat. Läheisiä vain katsoo, muttei näe. Vasta aikojen kuluttua osaa päästää irti menneistä kuvista ja yhtäkkiä huomaa, että ihmiset ovat muuttuneet joiksikin toisiksi.” (Tommi Kinnunen: Pintti, 2018)
Ihmiselämää, tuota kasvua ”vauvasta vaariin”, on totuttu kuvaamaan kaarena, mutta yhä useammin on alkanut näyttää siltä, että se tekeekin täyden ympyrän. Monen vanhuudenpäivät tuhoaa muistisairaus, joka ikään kuin tyhjentää mielen lähes kaikista sinne kertyneistä kokemuksista ja ihmisistä. Vanhus muuttuu kuin avuttomaksi sylilapseksi jälleen. On ehdottomasti armollista, jos välttää niin tylyn kohtalon. Vähempikin riittäisi.
”Kaikilla on mielessään tyhjiä kohtia, aukkoja, suuria kuusikkoja, joiden läpi ei nähnyt mitään, tiheitä pajukkoja, heinittyneitä puroja, umpeen kasvaneita saunapolkuja.” (KH)