Mieluummin kaari kuin ympyrä

Vauvasta vaariin on sanonta, jota käytetään usein esimerkiksi silloin, kun jonkin tapahtuman katsotaan sopivan kaikenikäisille. Saman voisi ilmaista sanoin untuvikosta ukkiin, imeväisestä isoisään, piltistä pappaan; juuri vauvasta vaariin on kuitenkin saanut kielessä pysyvän aseman. On turha lähteä nipottamaan siitä, että sanonta ”syrjii” naispuolisia isovanhempia.

Kaikki vaarit ovat olleet vauvoja, mutta kaikista vauvoista ei tule koskaan vaareja. Vaari (tai muu mainituista) ei välttämättä ole vielä iältään ikivanha, vaikka sanoista voi maistaa kypsän iän. Ehkäpä moni mies kehaisee ylpeänä olevansa vaari, ukki tai muu, muttei koskaan iän karttuessakaan pysty kutsumaan itseään vanhukseksi. Nykyaikana pitää olla seniori tai vain ikääntynyt.

Kirjailija Kari Hotakaista ei romaanissaan Helmi (2024) vaivaa turha miellyttämisenhalu, eikä hän kiertele sanaa vanhus vaan käyttää sitä siekailematta. ”− − kaikki alkoi siitä, kun suppilovahveron sijaan löysimme ihmisen, metsä antoi odottamattoman sadon.  − − vauvaa haluttiin, vanhus saatiin, kiitetty olkoon sattuma ja sen kauppa.” Hotakaisen lempeän reipas suhtautuminen henkilöihinsä ja myötäelämisen kyky tuntuvat hyvältä tässä ajassa.

Vastasyntynyttä yleensä ihastellaan suloiseksi tai potraksi. Muusta kuin vauvan ulkoisesta olemuksestahan ei paljoa pysty vielä sanomaan. Elämä annetaan, sitten se kannetaan (KH). Kuka mitenkin kantaa, on miljoonien erilaisten tarinoiden maailma. Itsestäänselvyys voi toisinaan tuntua melkeinpä uudelta löydöltä: ”Hän oli verrannut toisiinsa vanhuksia ja lapsia ja tullut siihen tulokseen, että lapset ja vanhukset olivat saman ihmisen eri painoksia.” (KH)

Eri painosten välissä voi tapahtua paljon kaikenlaista, niin hyvää kuin pahaa. Joistakin elämä tekee sellaisia julmureita, että on vaikea uskoa tuonkin ihmisen joskus olleen jonkun mielestä suloinen ja ihana. Eikä vain eri painos vaan tyystin eri ihminen. Toisaalta kun vauvasta on tullut vanhus, ei useinkaan ole enää ketään hänet tuntenutta muistelemassa varhaislapsuuden aikoja.

Kukaan muiden ihmisten parissa kasvanut tuskin pystyy välttymään tapojen tartunnalta. Tavan ohella kyse voi olla myös luonteenpiirteestä. Perin ikävältä tuntuu huomata itsessään jokin sellainen jommaltakummalta vanhemmalta tarttunut käyttäytymistapa tai piirre, josta tätä on mielessään tai peräti ääneen arvostellut. Sitten tajuaakin kauhukseen olevansa aivan samanlainen.

”− − vaikka olin päättänyt että isäkseni en tule, niin sen ymmärsin, kun Leoa niinä joulukuun päivinä katselin, että en voisi myöskään toimettomana jäädä seuraamaan, kun toinen ihminen kulkee pelkillä polttoaineen höyryillä, tankki kumisevan tyhjänä.” (Sirpa Kähkönen: Vihreä sali, 2021)

Oma peilikuva ei useinkaan kerro totuutta elämänkulusta, ainakaan ilman jotain radikaalia muutosta. Samalta vain näyttää päivästä toiseen. Mutta annas olla, jos näkee äskettäin otetun kuvan jostain menneiden aikojen tunnetusta henkilöstä tai tapaa monen vuoden jälkeen tuttavansa. Entä sitten ne, joiden ajokortissa komeilee kuva nuoruusvuosilta, vaikka syntymävuodesta näkyy, että siitä on kulunut vuosikymmen jos toinenkin.

”Kun ystäviä pitkästä aikaa tapaa, näkee tarkkaan, miten ne ovat poissaolon aikana muuttuneet, ja aina ne ovat laihtuneet tai lihoneet, ehkä painuneet kasaan. Saman talon väkeä vain silmäilee ilman ajatusta, sillä heidän kasvojensa luulee olevan aina samanlaiset kuin ne jo lapsuudessa olivat. Läheisiä vain katsoo, muttei näe. Vasta aikojen kuluttua osaa päästää irti menneistä kuvista ja yhtäkkiä huomaa, että ihmiset ovat muuttuneet joiksikin toisiksi.” (Tommi Kinnunen: Pintti, 2018)

Ihmiselämää, tuota kasvua ”vauvasta vaariin”, on totuttu kuvaamaan kaarena, mutta yhä useammin on alkanut näyttää siltä, että se tekeekin täyden ympyrän. Monen vanhuudenpäivät tuhoaa muistisairaus, joka ikään kuin tyhjentää mielen lähes kaikista sinne kertyneistä kokemuksista ja ihmisistä. Vanhus muuttuu kuin avuttomaksi sylilapseksi jälleen. On ehdottomasti armollista, jos välttää niin tylyn kohtalon. Vähempikin riittäisi.

”Kaikilla on mielessään tyhjiä kohtia, aukkoja, suuria kuusikkoja, joiden läpi ei nähnyt mitään, tiheitä pajukkoja, heinittyneitä puroja, umpeen kasvaneita saunapolkuja.” (KH)

Niin vai näin

Toisinaan joku, yleensä tunnettu kansalainen, joutuu toteamaan, että häntä on tietoisesti tulkittu väärin. Kun siteeraaja Irrottaa osan kokonaisuudesta niin, että se sopii hänen tarkoitusperiinsä, voi alkuperäisen puhujan tai kirjoittajan tarkoittama merkitys muuttua toiseksi.

Romaanissaan Häväistyt (2011) Asko Sahlberg on (ehkä huomaamattaan) luonut virkkeen, jonka voi ilman asiayhteyttä tulkita kahdella täysin vastakkaisella tavalla. 

Sinunlaisiasi ei enää edes valmisteta, Mestari oli sanonut ja tiennyt hyvin vahvistavansa niillä sanoilla tulevan osoitteenmuutoksensa.

Samassa virkkeessä voidaan esittää joko hienovireinen rakkaudentunnustus naiselle tai loukkaavaksi tarkoitettu arvio hänestä. Ensimmäisessä vaihtoehdossa eletään alkuhuumaa, jälkimmäisessä loppunäytöstä. Kummassakin tapauksessa miehen sanat johtavat asunnonvaihtoon.

Lukija ei voi tekstistä päätellä, millaisia ei-sanallisia viestejä romaanihenkilö tässä toiselle lähettää: millainen on äänensävy, millaisia mahdolliset ilmeet ja eleet. Jos lukija yhden virkkeen lisäksi tietäisi vain romaanin nimen, se voisi johdatella hänen päättelyään riitaisan eron suuntaan.

Sahlbergin romaanissa nainen, jota Mestari pitää lajinsa viimeisenä, ei vastaa sanoin. Jos tilanne kuitenkin olisi vaatinut, hän olisi saattanut lainata toiselta kirjailijalta: Kun sanot pahasti, sanon hyvästi (Kari Hotakainen: Henkireikä, 2015). 

Niitä sanoja ei tarvita. Tässä Mestaria odottaa rakastettu ja ovi onneen.

Merkkejä elämästä

Ajatusviivan voi nähdä riesana, johon liittyy liikaa sääntöjä. Sen lisäksi ajatusviivan käyttö tekstissä virkkeen sisäisenä ja virkkeiden välisenä välimerkkinä vaatii tilannetajua. Siinä mielessä hieman oudolta kuulostava termi osuu kohdalleen: kirjoittaessa on harkittava, sopiiko tiettyyn kohtaan juuri ajatusviiva vai olisiko jokin muu välimerkki sopivampi.

Yleisesti ottaen ajatusviivaa tulisi käyttää tekstissä säästeliäästi, ettei siitä tule levottoman näköistä. Verkkoviestimien otsikoinnissa ajatusviiva on tehnyt kyseenalaisen valtauksen, niin tiuhaan se otsikoissa esiintyy. Harvoin käytettynä sen ilmaisuvoima puolestaan korostuu.

Monipuolisella ajatusviivalla erotetaan lisäksi rajakohtia, osapuolia ja ääriarvoja, kuten arkisin kello 10–12 ja Suomi–Ruotsi-maaottelu. Sitä käytetään myös luetelmissa sekä repliikin ja poiston merkkinä.

Kaikki edellinen kuulostaa ehkä kuivalta ja ikävältä, niin kieliopilta.

Mielikuvituksen silmin ajatusviivan voi nähdä toisinkin. Kun merkki erottaa syntymän ja kuoleman, siihen sisältyy kaikki eletty, ei vain arjen kahta tuntia tai naapurusten välistä vuosittaista kisaamista. 

Leonard huomasi jäävänsä usein tuijottamaan vuosilukujen välistä viivaa. Jäkälän koristama viiva sisälsi kokonaisen ihmiselämän. Lapsuus, rakkaudet, menetykset ja pelot oli kaikki tiivistetty yhteen ainoaan merkkiin, joka oli hakattu maaseutukujan päässä hiljaisella kirkkomaalla seisovaan kiveen.    (Kate Morton, Kellontekijän tytär 2019)

Tästä kirjailijan yllättävästä näkökulmasta katsoen jokainen edesmenneistä tehty elämäkerta onkin auki keritty ajatusviiva.

Luovasti ajatellen olevaisen saa näyttäytymään muutenkin merkillisenä. 

Kysymysmerkki on ylösalaisin käännetty ongenkoukku, jolla pyydetään vastauksia. (Kari Hotakainen, Henkireikä 2015)

Ihmiselämän voi kiteyttää viivaan, ja yksittäisen ihmisen, eläimen, esineen tai muun voi kutistaa pelkkään pisteeseen. Oivalluksen saanut noin kuusivuotias Anna kutsui sitä varjon varjon varjoksi.

Annasta kirjan kirjoittanut, heidän tapaamisensa aikaan 19-vuotias Fynn pelasti pahoinpidellyn tytön kadulta 1930-luvun Lontoossa ja vei hänet kotiinsa. Yhdessä he tekivät kokeita peileillä, varjoilla ja millä milloinkin. He kävivät myös Fynnin ajatusmaailmaa järisyttäneitä keskusteluja muun muassa matemaattisista, teologisista ja filosofisista kysymyksistä. Annalta sai vastauksen kaikkeen.

Päätyminen pisteeseen kävi seuraavasti: Jos jotakin lukua voidaan käyttää minkä tahansa erilaisten asioiden laskemiseen (setelit, kirjat, vauvat, yölepakot, vuoret), niillä täytyy olla jotain sellaista yhteistä, joka helposti sivuutetaan. Esineillä ja ihmisillä on varjo, mikä tarkoittaa sitä, että ne ovat olemassa. Varjossa ei enää näy esimerkiksi väri eikä tunnu maku, jäljellä ovat kuitenkin vielä muodot.

Koska varjon avulla pääsee eroon paljosta hyödyttömästä, voi olettaa, että varjon varjon avulla pääsee vielä enemmästä. Jos pitää paperille piirrettyä varjoa kohtisuoraan, kaikki varjot muuttuvat viivaksi.  Viivan heittämästä varjosta jää jäljelle piste. 

– Eikö ole ihmeellistä, Fynn? hän (Anna) osoitti pistettä. Tämä voisi olla minun tai bussin tai minkä tahansa varjon varjon varjo – tai se voisit olla sinä.

Katsoin tarkasti tuohon omaan kuvaani, tunnistamatta siinä itseäni, mutta ymmärsin, mitä hän tarkoitti. (Setä Jumala, täällä Anna, suom. 1976)