Toissa viikolla saattoi kerrankin iloiten todeta, etteivät tässä maailmanajassa pelkät vellihousut päätä. Norjan Nobel-komitean tuolloin julkistaman päätöksen jälkeen oli hieman helpompi hengittää: kaikkia Yhdysvaltain öykkäripresidentin pillinvihellys ei sentään saa tanssimaan. Komitea teki rauhanpalkinnon saajasta omien arvojensa mukaisen päätöksen, toinen asia sitten on, mitä voittaja, venezuelalainen Maria Corina Machado, halusi sittemmin palkinnolla maailmalle viestittää.
Miten ikinä voi ajatella olevansa suurikin rauhantekijä uhkailemalla muita, lietsomalla epäsopua jopa omassa maassaan, solvaamalla hyökkäyksen kohteeksi joutunutta osapuolta ja veljeilemällä hyökkääjän kanssa? Palkinnon toivossa kiirehtimällä ei saada aikaan pysyvää rauhaa Israelin ja palestiinalaisten sen paremmin kuin Venäjän ja Ukrainankaan välille. Jälkimmäisten kanssa neuvotellessaan hän heilurin tavoin vaihtaa näkemystään. ”Kun heiluri poikkeutetaan tasapainoasemastaan ja vapautetaan, syntyy heiluriliike, jossa massa liikkuu painovoiman ja mekaniikan peruslakien vaikutuksesta edestakaisin alimman pisteensä ohitse.” (Wikipedia)
Rauhalla itsessään ei vaikuta olevan tuuliviiripresidentille suurtakaan merkitystä vaan vain sillä, miten monin tavoin hän itse voisi siitä hyötyä. Hänhän haluaa ottaa muilta mailta kaiken irtoavan, muttei antaisi kenellekään mitään vastineeksi. Oman maan olojen ”parantamiseen” ei kenties pelkkä sotainen retoriikka jossain vaiheessa enää riitä, mistä kertoo kansalliskaartin lähettäminen useiden osavaltioiden kaupunkeihin kaiken varalta. Rauhaa ei turvata myöskään niin, että kielletään lailla kaikilta muiltakin se, mikä on itselle epämieluista.
Viljelemänsä moton sijaan tämä itsekeskeisyyden ruumiillistuma on kovaa vauhtia tekemässä maastaan pientä, surkastunutta ja sisäänpäin kääntynyttä.
Voi Thelma, ehkä sinunkin on taas jonain päivänä uudelleen lähdettävä raivaamaan naisille tietä ystäväsi Louisen kanssa. Ja sinun, John Keating, on yhä uudelleen opetettava oppilaillesi, miten tärkeää on saada ajatella vapaasti ja katsoa asioita eri näkökulmista.
Iäkkäänä Suomeen muuttanut tuttu amerikkalaispariskunta ehti menehtyä juuri ennen koronapandemiaa ja siis myös ennen nykyisen presidentin toista virkakautta. Jos mistä, niin siitä voi sanoa olevansa iloinen − kummankaan sydän tuskin olisi kestänyt sitä hullua menoa, joka heidän kotimaassaan nykyisin vallitsee.
Kaikesta huolimatta myös Suomi on solminut toivotaan, toivotaan ‑suhteet valtiojohtajaan, johon ei voi lainkaan luottaa ja joka toimintatavoiltaan muistuttaa enenevässä määrin itänaapurimme johtoa. Entisaikojen karvalakkipäistä presidentti Kekkosta arvosteltiin hänen tavastaan hoitaa idänsuhteita yhden miehen taktiikalla. Jos UKK itse pitikin itseään tärkeimpänä vakuutena rauhan ja maamme itsenäisyyden säilymiseksi, nyt siihen tarvitaan kokonainen Nato. Mahtipontista kummin päin vain.
Mielenkiintoista onkin, miten tästä ajasta historiaa kirjoitetaan jälkipolvien muistettavaksi. Katsotaanko yhdenlainen veljeily oikeammaksi kuin toisenlainen? Perustuuko sen arvioiminen ideologiaan, ajan henkeen, vallitsevaan tilanteeseen vai lämpimiä suhteita leimanneeseen harrastusmuotoon? Joka tapauksessa pienen Suomen on näköjään aina oltava rähmällään johonkin suuntaan.
