Ihmeellinen on luonto myös Islannissa. Luontodokumentin
kuvaajat ovat totisesti tehneet parhaansa näyttääkseen huikaisevan kauniita
kuvia maasta, jossa ei kasva puita kuin nimeksi ja maa on mustaa. Maisemaan on sen
sijaan syntynyt mitä erilaisimpia muotoja ja pintoja. Jäätiköt ja kalliot ovat
luonnon muokkaamia pysyvämpiä taideteoksia, pop up -taidetta edustavat värikkäät
meritähdet tuhkanharmaata taustaa vasten.
Vastakohta islantilaisten (rikos)sarjojen synkkiin maisemiin ei voisi olla jyrkempi. Puuttomuus ja tummasävyisyys eivät houkuttelisi itseäni muuttamaan. Jotkut siitä huolimatta päättävät heittäytyä.
Dokumentti sai tarttumaan kirjaan, jonka päätymistä hyllyyn aivot ovat yrittäneet jäljittää. Satu Rämön Islantilainen voittaa aina (2015) on saanut alaotsikokseen Elämää hurmaavien harhojen maassa. Rämö kirjoittaa ensitutustumisestaan maahan Helsingin kauppakorkeakoulun vaihto-oppilaana vuonna 2003 ja sen jälkeisestä ajasta, kun elämä vei sinne kokonaan.
Opiskeluaikanaan Rämö haastatteli Islannin entistä presidenttiä Vigdís Finnbogadóttiria, joka virassaan (1980−96) oli niin suosittu, että hänet valittiin kolmasti uudelleen. Melkoinen saavutus, olihan hän ylipäänsä maailman ensimmäinen demokraattisilla vaaleilla valittu naispuolinen valtiojohtaja.
Aika tuntuu kovin lyhyeltä – se, että naisen valinnasta valtion johtoon tulee elokuussa kuluneeksi vasta 40 vuotta. (Perimysjohtajia ei siis lasketa, mutta kukaan ei silti unohda Hänen ylhäisyyttään Elisabetia.) Sattumoisin samainen 40 vuotta katsottiin vuonna 1915 islantilaisnaisille sopivaksi iäksi saada äänioikeus.
Muutenhan johto-, esimies- ja asiantuntijatehtäviin
voisi palkata vain yli 50-vuotiaita naisia. Miehet kun ovat lisääntymiskykyisiä
hamaan hautaan asti.
Vastakohta islantilaisten (rikos)sarjojen synkkiin maisemiin ei voisi olla jyrkempi. Puuttomuus ja tummasävyisyys eivät houkuttelisi itseäni muuttamaan. Jotkut siitä huolimatta päättävät heittäytyä.
Dokumentti sai tarttumaan kirjaan, jonka päätymistä hyllyyn aivot ovat yrittäneet jäljittää. Satu Rämön Islantilainen voittaa aina (2015) on saanut alaotsikokseen Elämää hurmaavien harhojen maassa. Rämö kirjoittaa ensitutustumisestaan maahan Helsingin kauppakorkeakoulun vaihto-oppilaana vuonna 2003 ja sen jälkeisestä ajasta, kun elämä vei sinne kokonaan.
Opiskeluaikanaan Rämö haastatteli Islannin entistä presidenttiä Vigdís Finnbogadóttiria, joka virassaan (1980−96) oli niin suosittu, että hänet valittiin kolmasti uudelleen. Melkoinen saavutus, olihan hän ylipäänsä maailman ensimmäinen demokraattisilla vaaleilla valittu naispuolinen valtiojohtaja.
Aika tuntuu kovin lyhyeltä – se, että naisen valinnasta valtion johtoon tulee elokuussa kuluneeksi vasta 40 vuotta. (Perimysjohtajia ei siis lasketa, mutta kukaan ei silti unohda Hänen ylhäisyyttään Elisabetia.) Sattumoisin samainen 40 vuotta katsottiin vuonna 1915 islantilaisnaisille sopivaksi iäksi saada äänioikeus.
Vigdís Finnbogadóttirilla on todennäköisesti ollut vaikutusta
siihen, että Islanti on vuodesta 2009 alkaen yhtäjaksoisesti pitänyt
ensimmäistä sijaa tasa-arvoa tutkivassa The Global Gender Gap Indexissä. Siinä tarkastellaan vuosittain, miten koulutuksellinen,
taloudellinen ja poliittinen yhdenvertaisuus on eri maissa toteutunut.
Toisaalta myös islantilaismiehet ovat lisänneet sukupuolten tasa-arvoa.
Heille kuten naisillekin kuuluu pakollinen 3 kuukauden isyysvapaa, jota ei voi siirtää äideille.
Loput 3 kuukautta voi jakaa haluamallaan tavalla.
Siksi työmarkkinoilla ei pelätä synnytysikäisiä naisia, vaan sekä naista että
miestä voidaan pitää samanlaisena rekrytointiriskinä. ”Kun lapsia syntyy, niitä
syntyy myös isille. Islannissa työnantajat hyväksyvät tämän nikottelematta.”
The Global Gender Gap Indexissä kärkimaiden joukkoon sijoittuu luonnollisesti myös Suomi muiden Pohjoismaiden tapaan.
Kumpikohan islantilaisille merkitsee enemmän: ensimmäinen naispuolinen presidentti maailmassa vai miesten jalkapallomenestys EM-kisoissa vuonna 2016? Kumpi muistetaan siellä paremmin? Entä maailmalla?
