Jos runo on muuten hyvä

Kuudes heinäkuuta on yllättävästi jo 25 vuotta omistettu suvelle, runolle ja Eino Leinolle (1878–1926). Leino tuskin aavisti kuuluvansa joskus niihin merkkihenkilöihin, joille nimetään kalenteriin oma päivä. Vuosiluvuista näkee, ettei Leino elänyt vanhaksi. Silti hän ehti saada valtion myöntämän kirjailijaeläkkeen monta vuotta ennen kuolemaansa, 40-vuotiaana.

Tasan puolet nuorempi Leino oli runokokoelman Sata ja yksi laulua ilmestyessä. Ikään kuin yhteenvedon kokonaisuudesta tekee kupliva Laulajan laulu. Sisäinen pakko kumpuaa sanoista, jotka soljuvat alku- ja loppusointujen tahdissa niin luontevasti, että voisi luulla kynän vieneen runoilijan kättä eikä toisinpäin. 

Kun on kerran kuullut Laulajan laulun Vesa-Matti Loirin esittämänä, runoa on mahdoton lukea enää vain tekstinä – sen jälkeen se aina soi. Syy tai ansio tästä menee sävellyksestä vastaavalle Perttu Hietaselle ja sovituksen tehneelle Taisto Wesslinille.  

Laulajan laulun lisäksi yhdeksän muuta riipaisevan hienosti tulkittua runoa sai kirjaimellisesti uuden elämän vuonna 1978, kun Leinon syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta.

Laulajan laulu

En, enhän muuta ma tahdokaan
kuin laulaa, laulaa, niin laulaa,

kun laulut mun helkkyvät rinnassain

ja pyrkivät pitkin kaulaa.

Mitä voin minä sille, jos maailma

vain mulle se virsinä helkkää,

jos rytmejä on ilot ihmisten

ja surut on sointua pelkkää.

Ja minkä mä taidan, jos elämä tää

vain mulle on suuri runo,

mihin saimme me Luojalta langat vaan

ja Luojalta käskyn: puno!

Me punomme kehdosta hautahan,

me punomme, puramme jälleen,

kunis laulumme kuolema katkaisee

ja sen viemme me virittäjälleen.

Kuka viepi viisahan päätelmän,

kuka piirteli pilkkataulun,

kenen pivoss’ on pieniä runoja vaan,

kenen kädessä sankarilaulu.

Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan

tai miehen mietelmä syvä,

runot kaikki Luojalle kelpaavat,

jos runo on muuten hyvä. 

Ei huoli hän siitä, jos jossakin

ei yhtynyt tahto ja voima, 
kun tahto vaan oli oikea

ja aattehen aateloima.

Ja katso hän ei, jos kompastuit
sinä joskus riimien kiviin – 
kun loppu se oikein sointuvi vaan,

ei kulje hän rivistä riviin.

Oi, auttaos Luojani sointumaan, 
mun lauluni loppu hyvin!

Oi, auttaos yhtenä heilumaan 
mun lauluni latva ja tyvi!

Me laulamme kehdosta hautahan. 
Kuink’ kauvan, tiedä me emme.

Paras aina ois sointunsa sommittaa

kuin oisi se viimeisemme.

Runon hyvän jos mistä sen katkaisee, 
niin runo on sentään runo –

näin ystävä aina sa yhdeks puuks
ne sielusi säikeet puno!

                                                                Poiminta ystävän kuvasadosta