Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vesa-Matti Loiri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vesa-Matti Loiri. Näytä kaikki tekstit

tiistai 15. elokuuta 2017

Vahatuin purjein höyhensaarille



Monituiset kerrat muinoin Vesa-Matti Loiri lauloi radiossa niin mustista, niin mustista miesrukan hivuksista. Niin korvani ainakin väittivät. Vasta heinäkuussa Eino Leinon päivän tietämillä Höyhensaarten miesrukka paljastui hieprukaksi. Niin outo, niin outo, että jo siinä omiaan kuuleekin.

Toisessa kohdin vaihtui vain alkukirjain. Verbi mieliä tarkoittaa tietenkin aivan eri asiaa kuin niellä. Silti kun sitä hetken maistelee alkuperäisessä yhteydessä, muoto mitä mä mielin ei kuulosta yhtään hassulta. Haluamansa voi pitää myös vain omana tietonaan. Runoilija kuitenkin sanoo näin: Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt / olen koirana lempeä täällä, / miten rikasten portailla pyydellyt / olen tuiskulla, tuulissäällä, / vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain / – ja kun minä muistelen, mitä mä sain / ja mitä mä nielin ja vaikenin / ja mitä mä ajattelin! 

Leinon aikainen runokieli ei aina avaudu vain kuulemalla. Jos ei kirjaa ole käsillä, helpointa on mennä verkkoon. Siellä tulee eteen todellinen ongelma: Jos vertailee vain kahtakin lähdettä, voi joutua huomaamaan, ettei verkossa esitettyyn kannata näkevilläkään silmillä sokeasti luottaa. Tässä tuli hyvä muistutus siitä, että faktantarkistus on tarpeen myös kirjallisuusteksteissä.

Heti ensimmäinen summittainen klikkaus vei versioon (wikia), jossa sama hieprukan hivukset oli kaiketi jonkinlaisessa simultaanitulkkauksessa saanut muodon Sain soittaa mä kielillä kukkivan maan / Ja hieprukan kivuuksilla.

Entä mitä ovatkaan ”rein vahatut purjeet”? Ja hukkui hyrskyyn ennen kuin / Käy purjein, rein vahatuin. Mikään hälytyskello ei ole kilkattanut muistiinmerkitsijän päässä ja saanut häntä tarkistamaan asiaa. Leino itse runoilee: ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin / käy purjehin reivatuin.

Kyseisen linkin teksti vastaa (huomattavasti) karsitulta säkeistömäärältään Loirin levytystä. Sen viimeinen säkeistö kuuluu lähteen mukaan näin: Ja sentään se nousi niin kohtalokkast' / Ja sentään mä Seppona seison taas / Taas taivahan kansia taon ja lyön / Oi onnea tähtisen yön.

Hienoa, että Seppo ilmeisen identiteettikriisin jälkeen on jälleen löytänyt itsensä. Vanhassa runokielessä seppo kuitenkin tarkoittaa seppää.

Alkuperäisen runon pituutta kuten myös sanoja noudattelee toinen lähde (kotus), jossa tosin taivaankannen takoja uppoutuu tekemiseen jo liiaksikin ja unohtaa silmänilon, vain yhden kirjaimen vuoksi: Ja sentään se nousi, min kohtalot kaas, / ja sentään ma seppona seison taas / ja taivahan kansia taon ja lyön /  – oi, onnea tähtisen työn!

Leino saattoi iloita tähtisestä yöstä aavistamatta, että tulevaisuudessa olisi paljon helpompi nähdä maallisia kuin taivaallisia tähtiä. Kaikkialla loimottava keinovalo kun on laajalti häivyttänyt tähtien valon. Vuonna 2016 kansainvälinen tutkimusryhmä päätyi tulokseen, jonka mukaan 60 prosenttia eurooppalaisista ja peräti 80 prosenttia pohjoisamerikkalaisista ei enää pysty näkemään Linnunrataa valosaasteen vuoksi. 

Oi, onnea tähtisen yön – ken sen vielä kokee.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Jos runo on muuten hyvä



Kuudes heinäkuuta on yllättävästi jo 25 vuotta omistettu suvelle, runolle ja Eino Leinolle (1878–1926). Leino tuskin aavisti kuuluvansa joskus niihin merkkihenkilöihin, joille nimetään kalenteriin oma päivä. Vuosiluvuista näkee, ettei Leino elänyt vanhaksi. Silti hän ehti saada valtion myöntämän kirjailijaeläkkeen monta vuotta ennen kuolemaansa, 40-vuotiaana.

Tasan puolet nuorempi Leino oli runokokoelman Sata ja yksi laulua ilmestyessä. Ikään kuin yhteenvedon kokonaisuudesta tekee kupliva Laulajan laulu. Sisäinen pakko kumpuaa sanoista, jotka soljuvat alku- ja loppusointujen tahdissa niin luontevasti, että voisi luulla kynän vieneen runoilijan kättä eikä toisinpäin. 

Kun on kerran kuullut Laulajan laulun Vesa-Matti Loirin esittämänä, runoa on mahdoton lukea enää vain tekstinä – sen jälkeen se aina soi. Syy tai ansio tästä menee sävellyksestä vastaavalle Perttu Hietaselle ja sovituksen tehneelle Taisto Wesslinille.  

Laulajan laulun lisäksi yhdeksän muuta riipaisevan hienosti tulkittua runoa sai kirjaimellisesti uuden elämän vuonna 1978, kun Leinon syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta.



Laulajan laulu


En, enhän muuta ma tahdokaan
kuin laulaa, laulaa, niin laulaa,
kun laulut mun helkkyvät rinnassain
ja pyrkivät pitkin kaulaa.

Mitä voin minä sille, jos maailma
vain mulle se virsinä helkkää,
jos rytmejä on ilot ihmisten
ja surut on sointua pelkkää.

Ja minkä mä taidan, jos elämä tää
vain mulle on suuri runo,
mihin saimme me Luojalta langat vaan
ja Luojalta käskyn: puno!

Me punomme kehdosta hautahan,
me punomme, puramme jälleen,
kunis laulumme kuolema katkaisee
ja sen viemme me virittäjälleen.

Kuka viepi viisahan päätelmän,
kuka piirteli pilkkataulun,
kenen pivoss’ on pieniä runoja vaan,
kenen kädessä sankarilaulu.

Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan
tai miehen mietelmä syvä,
runot kaikki Luojalle kelpaavat,
jos runo on muuten hyvä. 

Ei huoli hän siitä, jos jossakin
ei yhtynyt tahto ja voima, 
kun tahto vaan oli oikea
ja aattehen aateloima.

Ja katso hän ei, jos kompastuit
sinä joskus riimien kiviin – 
kun loppu se oikein sointuvi vaan,
ei kulje hän rivistä riviin.

Oi, auttaos Luojani sointumaan, 
mun lauluni loppu hyvin!
Oi, auttaos yhtenä heilumaan 
mun lauluni latva ja tyvi!

Me laulamme kehdosta hautahan. 
Kuink’ kauvan, tiedä me emme.
Paras aina ois sointunsa sommittaa
kuin oisi se viimeisemme.

Runon hyvän jos mistä sen katkaisee, 
niin runo on sentään runo –
näin ystävä aina sa yhdeks puuks
ne sielusi säikeet puno!

                                                                Poiminta ystävän kuvasadosta