Näytetään tekstit, joissa on tunniste demokratia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste demokratia. Näytä kaikki tekstit

maanantai 19. lokakuuta 2020

Millaisia olisivat yksinvaltiaiden onnenpäivät?

 

Jos maailman maiden johtajat yhtäkkiä saisivat kaiken vallan itselleen, mitä mahtaisi tapahtua? Kun saisi hallita kaikkea ja päättää kaikesta pelkäämättä, että kansa tai oikeuslaitos puuttuvat asiaan. Lakien säätäminen sekä niiden ja tuomioiden toimeenpano eivät tuottaisi ongelmia, sillä jokaisella nykyisellä valtiojohtajalla on omat (osin korruptoituneet) kannattajansa.

Uneksivatkohan kansojen ylipäälliköt tällaisesta iltaisin unta odotellessaan?

Vaikka ajatus kuulostaa melkein naurettavalta, niin nauru lienee kaukana tälläkin hetkellä monessa maassa. Niiden kansalaiset ovat joko kertaheitolla tai hivutellen joutuneet yhä selvemmin johtajansa vallanhalun kuristusotteeseen.

Ajatusleikkiä todellisesta laajamittaisesta vallan haltuunotosta onneksi jarruttaa se, että demokratia ei katoa hetkessä muulloin kuin suorissa vallankaappauksissa. ”Rapautuminen alkaa usein vallanpitäjien puheista ja sitten teoista, jotka horjuttavat riippumattoman median ja vaalijärjestelmän uskottavuutta sekä asettavat sitten niille rajoituksia”, sanoo Varieties of Democracy -instituutin (V-Dem-instituutin) apulaisprofessori Seraphine Maerz. (Helsingin Sanomat 18.10.2020)

Mutta otetaan leikki leikkinä: Jos siis saisi tehdä mitä vain ja miten vain, millä tavoin iso joukko yksinvaltaisia hallitsijoita ryhtyisi valtaansa toteuttamaan? Muodostaisivatko he keskinäisen vertaisryhmäklikin, vai alkaisiko heti maiden välinen voimainmittelö? Mikäli hamuaa pelkkää valtaa, sitä ei tietenkään halua jakaa kenenkään kanssa. Yksinvaltaan tottumattomat johtajat sen sijaan saattaisivat joutua vaikeaan valintatilanteeseen: syödäkö seurassa vai tulla itse syödyksi.

Ehkä joku näkisi älykkäimmäksi kaikesta huolimatta tehdä yhteistyötä. Kun tajuaa, ettei aivan kaikkea haluamaansa kuitenkaan voi saada, vaan jakamalla voisi sittenkin päästä paremmille apajille. Alettaisiinko silloin jakaa naapurivaltoja, kenties erikseen maita ja ihmisiä? Sulle, mulle, sulle, mulle, mulle vielä kaupanpäällisiksi.

Millainen kansalaisten vapauksien ja tekemisten valvonta riittäisi yksinvaltiaalle? Kamerat, poliisipartiot, ihon alle upotettavat mikrosirut? Lisää vankiloita ja keskitysleirejä? Entä muuta?

Laajentumispyrkimyksissä sotaretket kauemmas maailmalle, kuten Aleksanteri Suuren 300-luvun eaa. ja sitä myöhemmät laajalle levittyneet valloitusretket, lienevät historiaa. Nykyään ajan ja vaivan säästämiseksi painettaisiin vain nappia: toisen maan infrastruktuurin tai koko maapallon voi kätevästi tuhota yhdellä sormella.

Tehtäisiin niin tai näin, vallanpitäjien ilo todennäköisesti jäisi lyhyeksi. Loppu tulisi tavalla tai toisella. Jos täysi tuho ei käykään, niin varmaa on, että alistetut eivät alistu loputtomiin.

lauantai 15. helmikuuta 2020

Kauhujen ajan veljespiiri

Nykyeurooppalainen luultavasti tietää, missä päin maailmaa valtaan päässyt populismi jyllää ja pahimmat räyhähenget hallitsevat. Vaikkei erityisemmin seuraisi uutisia, tuskin voi välttyä kuulemasta, millaista meno on esimerkiksi Brasiliassa, Turkissa ja Yhdysvalloissa. Pohjois-Koreaa pitää aisoissa yksinvaltias, joka uhoaa maailmalle säästeliäämmin ja käyttää mieluummin täsmäiskuja.

Sen sijaan moni nykyeurooppalainen ei välttämättä tule ajatelleeksi, ei osaa kuvitella tai ei edes tiedä, että Eurooppaa hallitsi kerran ihmisluonteen nurjamielisin keskittymä. Kukaan tuskin pääsee koskaan unohtamaan Saksan Hitleriä (1889–1945), mutta kyse ei ole vain hänestä. Samaan aikaan hallitsivat hänen virkaveljensä Espanjan Franco (1892–1975), Italian Mussolini (1883–1945) sekä Neuvostoliitossa Stalin (1878–1953).

Jos nykyään pääasiallinen keino – kenen tahansa käytettävissä – levittää epävarmuutta ja pelkoa ovat sanat, milloin valheeseen, milloin uhkailuun kiedotut, 1930-luvulla ja 1940-luvulla diktaattorikollegoiden sanat olivat käskyjä, joista seurasi kammottavia tekoja.

Tästä ajasta katsottuna Eurooppa on totisesti elänyt pelossa.

Diktaattorit eivät tunne käsitettä ihmisarvo. Toista mieltä oleminen ja julkinen arvostelu ovat tuolloin tienneet sen esittäjälle vankeutta tai varmaa kuolemaa. Joissain sivistyneinä pidetyissä maissa käytäntö elää edelleen ja jopa vahvistuu. Pystyykö internetissä melskaava suomalainen tai kukaan muukaan toisenlaisissa oloissa elämänsä elänyt todella ymmärtämään tuota historian aikaa ja todellisuutta?

Luultavasti ei, ainakaan niin kauan kun kaikki valta omassa kotimaassa ei päädy yksiin käsiin. Viime vuoden joulukuussa julkaistun The Global State of Democracy 2019 -raportin (Helsingin Sanomat 4.12.) mukaan maailmassa on enää 21 vahvaa demokratiaa. Tilannetta voi pitää huolestuttavana: vaikka demokratioiden määrä kaikkiaan on lisääntynyt vuodesta 1980, niiden laatu on heikentynyt.

Raportin julkaissut kansainvälinen IDEA-järjestö (International Institut for Democracy and Electoral Assistance) käyttää vahvan demokratian mittareina edustuksellista hallintoa, perusoikeuksien toteutumista, vallanpidon läpinäkyvyyttä ja kontrollia, puolueetonta virkamieskoneistoa sekä kansalaisten osallistumista.