Kiinni omista juurista

Toista viikkoa Suomen liput ovat liehuneet Lahdessa urheilun kunniaksi. Kilpailuissa kunkin maan lippu tai sen värit erottavat urheilijat – ja myös kannattajat – toisistaan. Kanssakilpailijansa selvästi voittaneelle ojennetaan lippu hyvissä ajoin ennen maalia. Joskus on tuntunut siltä, että tietyssä lajissa täysin ylivoimainen kilpailija voisi huoletta kantaa sitä alusta asti.

Suomen lipun asemasta on ollut puhetta erityisesti viime vuosina, sillä sen käyttöä on alettu suorastaan karsastaa ääriryhmien omittua sen itselleen. Käsiin osui Maalla-lehden numero 8/2014, jossa niin ikään Lahdessa asuva muotoilija Marianne Valola kysyi, miksi kuitenkin esimerkiksi Yhdysvaltain lipulla koristettu vaate kelpaa lähes kenen tahansa (teinin) päälle.

Televisio- ja lehtikuvien perusteella lippu näyttää Yhdysvalloissa kuuluvan jokaisen kansalaisen elämään yhtä olennaisesti kuin sydän sykkii heidän rinnassaan. Ei ole kotia, jota ei olisi merkitty lipulla joko ulkopuolella tai sisätiloissa. Miksi siis usein yltiöisänmaallisiksikin haukuttujen amerikkalaisten tunnus on Suomessa hyväksytympi kuin oma lippu?

Nähtäväksi jää, onko Yhdysvaltain nykyisen presidentin niin kutsutulla politiikalla mitään vaikutusta lipun arvostukseen ja käyttöön. Amerikkalaiset ovat aina puolustaneet sitä ylpeinä, mutta miten käynee nyt, kun vapautta edustaneen valtion asema murenee, ei vain ulkopuolisten vaan omienkin kansalaisten silmissä.

• • •

Edellisen piti olla pelkkä kommentin herättämä sivujuonne.

Varsinaisesti luin kiinnostuneena kahtakin lehtiartikkelia, joista toisessa esiteltiin inarilainen jalometalli- ja korukiviartesaani Elle Valkeapää (Maalla, nro 1/2016). Sekä Valola että Valkeapää arvostavat omia juuriaan ja haluavat vaalia kulttuuriperinnettä.

Valolan perheen satavuotiaan talon kunnostuksessa käytettiin siihen hyvin sopivaa periaatetta ”tehdään niin kuin ennen on tehty”. Työssään Marianne Valola hyödyntää esimerkiksi laadukkaina pitämiään kansallispukukankaita, joista hän on suunnitellut solmioita, kukkaroita ja vauvoille omat juhla-asut. Siinäpä vaihtoehto vaikka ristiäisiin tai nimiäisiin.

Kahvimainoksesta tuttu kädentaitaja Elle Valkeapää valmistaa muun muassa koruja hopeasta ja suosikkimateriaalistaan koivunjuuresta.

Valkeapää kertoo artikkelissa, että saamelaiskulttuurissa arvostetaan hopeaa ja pidetään tärkeänä ääntä. Opiskellessaan Ruotsissa hän huomasi monen muun keskittyvän esineen muotoon, kun taas hänelle tärkeää on se, miltä koru kuulostaa. Hänen hopeakorunsa helisevät.

Sininen ja valkoinen

Jos vielä voisi, haluaisin kiittää 1800-luvulla elänyttä kirjailijaa ja toimittajaa Zachris (Sakari) Topeliusta. Alun perin hänen ehdotukseensa perustuvat Suomen lipun värit sininen ja valkoinen. Tosin ehdotuksen kuvio oli varsin toisenlainen kuin sittemmin valittu siniristi valkoisella pohjalla.

Kiittäisin siksi, että liputuspäivinä ei saloissa liehu esimerkiksi väriyhdistelmä punainen ja keltainen, jota sitäkin aikoinaan lippumme väreiksi ehdotettiin. Keltainen saati kyseinen väriyhdistelmä eivät ole mieleeni. Miten mahtaisin suhtautua Suomen lippuun, jos yhdistelmä kuitenkin olisi tullut valituksi? Olisiko suhteeni isänmaahan toisenlainen? Voivatko värimieltymykset ohjata asioita, joita arvostaa tai ei arvosta?

Sininen ja valkoinen tuovat mieleen toisaalta raikkaan tuulahduksen, toisaalta sen haikean koti-ikävän, jota Suomesta poissa oleva runoilija Topelius(!) Sylvian joululaulussa kuvaa. Taakse jäänyttä kotimaata muistelee myös Jukka Kuoppamäki laulussaan Sininen ja valkoinen.

Muistan myös erään kesäisen bussimatkan: melkein tyhjässä autossa, peräkkäisissä penkeissä istuivat sinitukkainen tyttö ja valkohiuksinen vanhempi nainen. Kuin Suomen lipun värit, ajattelin heti.



Yhdeksännenkymmenennenyhdeksännen itsenäisyyspäivän aattona