Henkilöitynyt superlatiivi

”Kukaan ei koskaan enemmän kuin minä…” Esimerkiksi kukaan ei ole koskaan arvostanut naisia enemmän kuin itsensä henkilöityneeksi superlatiivksi (epävirallisesti) julistanut Yhdysvaltain nykyinen presidentti. Ehkei hän tässä luulossaan ihan väärässä olekaan.

Nimittäin kieliopillisesti latiivi eli tulento on ”sijamuoto, joka ilmaisee liikettä johonkin”. Nykysuomessa sen käyttö rajoittuu pieneen joukkoon adverbivartaloita ja komparatiivimuotoja. Latiivin pääte on yksikössä -s tai -, esimerkiksi ylös, kauemmas.

Fyysisesti nykyinen presidentti liikkunee eniten vain lukuisilla golfkentillään. Sen sijaan super-etuliite saa oikeutuksensa hänen viestinnällisistä hyökkäysliikkeistään kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Niiltä eivät välty yksityishenkilöt, kansalais- ja muut ryhmät eivätkä valtiot. Presidentti kylvää epäsopua kuin viljansiemeniä ja näyttää jatkuvasti onnistuvan tuottamaan uutta satoa.

Eri tilaisuuksista kuvatuissa pätkissä voi nähdä presidentin viestintätiimin epätoivon. Sitä kuvaamaan sopivat lainaukset Michael Dobbsilta, House of Cardsin kirjoittajalta esimerkiksi näin: Viestintäjohtajan hymy kävi eloonjäämistaistelua. Kummastunut uurre löysi tiensä – – otsaan. Hänen silkkinen taskuliinansa näytti nuokahtavan järkytyksestä, kun…

Nykyinen presidentti on saattanut päästää suustaan myös lauseen Kukaan ei halua rauhaa enemmän kuin minä. Mikäli oikein muistan uutisen jonkin viikon takaa, hän tarjoutui välittäjäksi Qatarin ja sen naapurimaiden väliseen kiistaan. Ottiko joku sen tosissaan? Siis todella? 

Samaan aikaan ainakin Iran, Kuuba, Meksiko, Pohjois-Korea ja Venezuela ovat joutuneet tämän niin ”rauhantahtoisen” presidentin sanallisten hyökkäysten kohteeksi. Maailmaa piinaa ajatus hetkestä, jolloin sanat eivät enää riitä.

Naisen aseet

Britannia sai äskettäin uuden pääministerin, Theresa Mayn, joka virkaanastujaispäivänään kävi Buckinghamin palatsissa tervehtimässä kuningatar Elisabetia. Viestimiin levisi kuva kättelevistä naisista.

Moni varmaan katsoi kuvaa miettien Britannian ja myös Euroopan unionin tulevaisuutta. Onhan maassa juuri äänestetty EU-eron puolesta.

Oma katseeni rekisteröi ensimmäiseksi sekä kookkaan Mayn hiukan kömpelönnäköisen hoviniiauksen että kuningattaren kyynärtaipeeseen kiinni kasvaneen käsilaukun. Ilman sitä hän ei näköjään tule toimeen kotioloissakaan.

The Seattle Timesin artikkelin mukaan käsilaukku on ainakin vieraiden läsnä ollessa kuningattaren kommunikointiväline, jolla hän viestittää henkilökunnalle aikeistaan. Jos hän vaihtaa laukun käsivarrelta toiselle keskustelun aikana, se merkitsee, että juttutuokio vieraan kanssa saa jo päättyä. Jos hän taas juhla-aterialla laskee laukun lattialle, ele viestii, että hän on valmis poistumaan.

Kuningatar Elisabetin luona on hänen vuodesta 1952 jatkuneella hallituskaudellaan käynyt kylässä jo 14 pääministeriä. Heistä järjestyksessä 9:s oli niin ikään käsilaukustaan tunnetuksi tullut Margaret Thatcher.

Rautarouvaksi kutsutun Thatcherin käsilaukku teki hyppäyksen sanaluokasta toiseen, kun parlamentin jäsen Julian Critchley mukaili substantiivista verbin. Tiettävästi to handbag (kirjaimellisesti ’käsilaukuttaa’) mainitaan ensimmäisen kerran verbinä Economist-lehdessä vuonna 1982. Verbi sai merkityksensä Rautarouvasta itsestään: hänellä oli tapana ”hyökätä sanallisesti jotakin ihmistä tai ajatusta vastaan tai musertaa hänet/se julmasti ja määrätietoisesti”.

Kättelykuvassa näkynyt kuningattaren salonkilaukku ei ollut mikään siro, hempeänvärinen pikkulaukku vaan iso musta, jota voisi tarvittaessa käyttää Thatcherin tapaan. Todennäköisemmin aina hillityn oloinen kuningatar kantaa laukussaan kirjaa, johon voi syventyä velvollisuuksien välillä. Kirjan kansien suojassa tästä epätavallisesta lukijasta kehkeytyykin sitten ihan jotain muuta...

Sanomisen mitta ja määrä

Televisiossa esitetty Talouden madonluvut (engl. Four Horsemen) oli kiinnostava dokumentti vielä neljännelläkin katselukerralla. Puolitoistatuntinen nopeatempoinen ohjelma vaatii herkeämätöntä keskittymistä runsaan, ei aina niin helppotajuisen asiasisältönsä vuoksi. Se aktivoi aivot esittämällä syy-seuraussuhteita asioista, jotka kukin osaltaan vaikuttivat ja vaikuttavat paitsi USA:n myös koko maailman tilanteeseen. Jälkeenpäin tuntuu kuin olisi ollut ajelulla oudon suurkaupungin kaduilla.

Kaikkia ei puhuvien päiden yksinpuhelu innosta. Päitä tässäkin dokumentissa riittää, mutta asiallinen pohdinta vakavista asioista antaa ilahduttavan toisenlaisen kuvan amerikkalaisuudesta kuin alituinen viihdehömppä ja asioiden viereen käyvä politiikan "likainen peli". Pidän lisäksi siitä, että eri aihealueisiin jaettu sisältö on otsikoitu mietelmin. Sellaiseen ohjelma myös päättyy ja haluaa näin vahvistaa (varsin utopistista) toivetta, että vaihtoehtoinen ja tasa-arvoisempi maailma voisi toteutua: Voimme vastustaa armeijoiden hyökkäyksiä mutta emme aatteita, joiden aika on kypsä. Tosin tarkemmin ajatellen saattaa käydä aivan päinvastoin.

Toisille minkä tahansa pidemmän ja vielä asiaohjelman katsominen on kauhistus aivan kuten vastaavanlaisten lehtiartikkelien lukeminen. Takavuosina muun muassa sisällöstä vastaavat ”verkonkutojat” hokivat, ettei kukaan jaksa niitä lukea. Sieltä täältä silmäileminen taas on kuin poukkoilua heikoilla jäillä, ainakin jos on vaikeampi hahmottaa laajoja kokonaisuuksia. Itse pidän ehdottomasti paperilehden puolta ja syvennyn mielelläni esimerkiksi Suomen Kuvalehden ja Hesarin Kuukausiliitteen useiden sivujen mittaisiin taustoitettuihin artikkeleihin, jos vain aihe osuu kohdalleen − ja saan lehden käsiini. Sattuneesta syystä en tilaa yhtäkään, mikä ei ole kovin häävi tuenosoitus lehdenkustantajille. Valitan tätä.

Silloin tällöin paperilehden juttua lukiessaan huomaa sen loppuvan kesken lauseen. Toimittaja ei ole täysin onnistunut vastaamaan hänelle asetettuun vaatimukseen tiivistää sanottavansa tiettyyn merkkimäärään. Ilmaisun tiivistäminen on taito sekin. Kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisänen kertoo lyhytproosansa alkusanoissa, miten hän on sen saanut tuta: "Alati supistuva tila pakottaa järjestämään tavaransa ja sanottavansa uudella tavalla. Olen kokenut sen mieluisaksi haasteeksi, vaikka välillä tunteekin olevansa jyrsijä, joka sulloo eväänsä makuusoppensa koloihin. Sanoa yhä lyhyemmin mutta sanoa tarpeellinen. En voi väittää ihannetta saavuttaneeni, mutta lehtien pienentyessä, sitten kun kolumneistani tulee haikuja, sisällön ja tilan suhteita voitaneen tarkastella uudelleen." (Apupata, Otava 2011)

Olen joskus työskennellyt varsin lyhytjänteisen, viestintäalalla toimivan ihmisen kanssa. Hän sanoi suoraan, kun ei jaksanut kuunnella, ja ilmoitti myös, ettei lue yli kahden rivin mittaisia sähköposteja. Hankalaa minulle. En tosin ole suulas mutta en myöskään suuresti arvostamani puhujan kaltainen, sujuvasanainen ja ytimekäs. Toisaalta pyrin kirjoittamaan selkeästi ja tekstityötä tehdessäni oikomaan turhia mutkia. Harvassa kuitenkin olivat ne sähköpostit, jotka täyttivät työkaverini vaatimuksen. Toisinaan sitten jouduin kertomaan suullisesti lukematta jääneiden sähköpostien sisällön.

Tietyissä, usein toistuvissa tilanteissa minunkin kärsivällisyyttäni koetellaan. En tiedä, onko kyse kuullun ymmärtämisen vaikeudesta, kyvyttömyydestä tiivistää vai mistä: Kun haastattelija pyytää poliitikkoa vastaamaan muutamalla sanalla tai vain kyllä tai ei, tämä ei ole kuulevinaan. Vastaus kiertää ja kaartaa, toistaa aiempaa (Kuten jo sanoin) tai aloittaa kokonaan uuden asian.

○ ○ ○ ● ● ●

Täällä, ”tällä kalliolla” minä käytän vapauttani saada kirjoittaa pitkästi ja monisanaisesti, omin sanoin omista ajatuksistani. Tai lyhyesti niin halutessani.