Koska pidän sekä lukemisesta että kirjoittamisesta, kirjoittelin
aiemmin kirjoista erään aikakauslehden verkkolehteen. En ollut ainoa
kirjoittaja, eikä teksteistä maksettu mitään. Halusin tuoda esille muutakin
kuin sitä luetuinta ja myydyintä kirjallisuutta, josta kaikki muut esittävät
arvioitaan. Luen bestsellereitä itsekin, mutta en yleensä halua kirjoittaa niistä.
Kirjamessujen väenpaljous ahdistaa, mutta kerran sitten
menin, koska paikalla oli muuan kirjailijasuosikkini haastateltavana uuden kirjansa
vuoksi. Olin nähnyt sen jossain ja ehkä selannutkin. Minulle sen tunnettu
tekijä ei ole ”rakastettu kirjailija”, pidän vain hänen teksteistään ja
huumoristaan. Jälleen selailin − rahattomana − myyntipöydällä ollutta kirjaa ja
päätin lainata sen heti, kun löytäisin sen kirjastosta.
Kului puoli vuotta, ja sitten kirjastossa onnisti.
Hykertelin kirjan ääressä, ja tietenkin se päättyi liian pian. Tutkin myös irtokansiin
painetut tekstit, joissa yleensä kerrotaan kirjailijan elämästä ja aiemmasta
tuotannosta, jos sitä on. Yhtäkkiä silmiin osui oma nimeni ja yksi ainoa, edellä
mainitun verkkolehden arviosta poimittu virke! Elämäni ehdottomia tähtihetkiä!
Kannattaisikohan se mainita cv:ssä: ”Siteerattu Kirjailijan teoksen kannen sisäliepeessä”…
Jos olisin jo kirjamessuilla tiennyt päässeeni samaan
teokseen suosikkikirjailijani kanssa, olisinko ostanut sen ja mennyt pyytämään
nimikirjoituksen? Minusta ei ole koskaan ollut nimikirjoitusten metsästäjäksi:
jotenkin julkkisten perässä juokseminen on niin naurettavaa touhua. Yhden
ainoan kerran olen tehnyt poikkeuksen.
Erääseen pienimuotoiseen kirjallisuustapahtumaan oli tulossa
toinen suosikkini, itse Kirjailija Kari Hotakainen. Ostan erittäin harvoin
kirjoja, mutta hänen Ihmisen osansa
olin ensin lukenut ja sitten ostanut. Hotakaisen tapa kuljettaa huumoria ja elämän
draamaa rinnakkain, päällekkäin, sisäkkäin osuu minuun. Niinpä viime tingassa
piilotin kirjan reppuun ja lähdin tapaamaan Kirjailijaa.
Kuuntelin paneelikeskustelun, jonka muita osanottajia en
muista. Missään ei näkynyt nimikirjoitusjonoa. Entä jos Hotakainen lähtisi
saman tien pois? Hän lähtikin mutta vain ulos tupakalle. Sisälle palatessaan
hän juuttui milloin kenenkin seuraan vaihtamaan kuulumisia. En halunnut
tuppautua vaan pidin tilannetta silmällä samassa tilassa sijainneen kahvilan
oviaukosta. Ja vihdoin odotus palkittiin: siinä Kirjailija oli vain muutaman
metrin päässä ja katsoi suoraan minuun. Huomasin
melkein kuiskaavani hei samalla kun kopeloin repun vetoketjua. Kirjailijankin
huulet liikkuivat. Sekuntia myöhemmin näkökenttääni työntyi ovenkarmin takaa
mikrofonia pitelevä käsi. Haastattelija! Toimittajan tolvana vai Kohtalon käsi?
Siihen joka tapauksessa päättyi se metsästysretki.
