Riävä puakkiin ja glasarit täyteen!

Lyhyt suomi soi korvissa, kun ensi perjantaista alkaen käydään Helil kyläs. Runoilija Heli Laaksoseen tavallaan henkilöityy koko murteiden kirjo: vaikka hän itse puhuukin lounaiseen tapaan, hän on myös muiden murteiden säilyttämisen puolestapuhuja, voisiko sanoa esitaistelija. Nyt vaikuttaa siltä, että aiempi pelko murteiden ennenaikaisesta kuolemasta on osoittautunut liioitteluksi.

Yhtä vääjäämättä kuin murteellinen puhetapa liitetään Laaksoseen, se yhdistetään myös toiseen kirjailijaan tai paremminkin hänen tunnetuimpaan teokseensa. Väinö Linna on Tuntemattomassa sotilaassaan (1955) antanut yhdessä ja samassa teoksessa suunvuoron niin hämäläisille, pohjalaisille, karjalaisille kuin savolaisillekin Suomen lounaisosaakaan unohtamatta. 

Myöhemmin eri murteet saivat taas laajempaa yleisöä, kun niitä alettiin puhua myös Ankkalinnassa. Vuosina 1998−2005 Aku Ankkaa versioitiin moneen suuhun sopivaksi − vai meniköhän siinä sittenkin vain kieli solmuun?

Sarjakuvan jälkeen palattiin runouden pariin. Kymmenisen vuotta sitten murrettiin rakkautta eri muotoihin, kun siitä kertovia runoja ”käännettiin” karjalaksi, tampereeksi, savoksi ja stadiksi. Tosin stadin slangi ei sinänsä kuulu perinteisiin murteisiin, mutta on se kuitenkin omanlaisensa, koko ajan muuttuva puhekielen muoto.

Kirjahyllyyni ovat päätyneet Katariina Kallion versioima Mää rakastan sua, tampereeks sekä Sami Garamin ja Raija Tervomaan Boltsin södeimmät rakkausrunot. Ensin mainitusta löytyvät myös alkuperäiset runot. Kesän alkamisen kunniaksi otan tähän seuraavan Kahlil Gibranin (1883−1931) runon, jonka on suomentanut Risto Ahti, ja sen kaksi ”käännösversiota”. Rakkaudesta voi puhua niin monenlaisin sanakääntein.

Rakastakaa toinen toistanne, mutta älkää tehkö rakaudesta kahletta.
Olkoon rakkaus mieluummin aaltoileva meri teidän
sielujenne rantojen välillä.
Täyttäkää toistenne juoma-astiat, mutta älkää juoko
vain yhdestä astiasta.
Jakakaa leipänne, mutta älkää syökö vain yhtä leipää.
Laulakaa ja tanssikaa yhdessä ja olkaa iloiset, mutta
olkoon kukin teistä yksin.
Juuri niin kuin luutun kielet ovat yksin, vaikka ne
värisevät samaa sävelmää.
Antakaa sydämenne toisillenne, mutta älkää omistako,
sillä vain Elämä voi sulkea sydämen käteensä.
Ja seiskää yhdessä, mutta älkää liian lähekkäin:
Sillä temppelin pylväät seisovat etäällä toisistaan.
Eivätkä tammi ja sypressi kasva toistensa varjossa.

(Kahlil Gibran / Risto Ahti)

Tykäkkää toisistanne mutta älkää nyl lemmen
tährem panko palloo jalkaa.
Ottakaa mialummir rakkaus
sialujenne järviä yhristävänä koskena.
Hualehtikaa ettei kumppanin tuapponen tyhjene
mutta tiskakkaa ne kipot välillä myäs.
Pistäkää riävä puakkiin
mutta pitäkää muutakin kakkoo varalla.
Pitäkää porukalla hauskaa, vaka viimekäressähän itte
kukin on aina yksin.
Ninkun kitarassa joka kiäli on ittenään,
vaka yhteistä sointua soiraanki.
Antakaa syrämmenne toinen toisellenne mutta
kattokaa ettette rupeis omiin.
Ei kekääm paitti elämä voi syräntä omistaa.
Pyärikää samoilla kulmilla
mutta varokaa ettei hartiak kolise.
Kyä Pyynikih honkat antaa toisilleen tilaa.
Ja Palanterin ja Kommersenkiv välissä on sentäs katu.

(Katariina Kallio) 


Kantsii rakastaa, muttei silti panna boltsii klabbiin.

Rakkaus saa olla ku foogu,
ku velloo teiän sielujen rantsujen välii.
Pankaa teiän glasarit täyteen
mut älkää divatko vaan yhest kupista.
Dilkatkaa breku,
mut älkää skruudatko vaan yhtä.
Sjungatkaa ja joratkaa kimpassa ja olkaa glaidui,
mut olkaa silti yksin.
Just niinku skittan kielet on yksin,
vaik ne skulaa samaa kipaletta.
Sä voit antaa toiselle sun sydämen,
muttet voi omistaa.
Vaan Elämä voi fongaa sydämen sen handuun.
Ja stondatkaa kimpassa, muttei liian lähellä.
Tsyrkanki pylväät stondaa toisistaa kaukana.
Eikä tammi ja sypressi kasva toinen toisensa varjos.

(Raija Tervomaa)

Samaan sarjaan kuuluvat myös Helena Anttosen Mie rakastan sinnuu, karjalaks sekä Heikki Hyvärisen ja Raili Pursiaisen Mualiman kaaneimmat rakkausrunot.