Tuomas: Olenpa usein aatellut mistä ja mitä
on ukkonen, tuo leimaus ja jyrinä.
Timo: Samaan
suuntaanhan tuumiskelin minäkin, koska mokomana pienenä peijakkaan peukalona
kapsuttelin kujalla ukon jyskyessä, tapsuttelin, tapsuttelin paitatilkku
päällä.
Nurmikot ruskettanut sateeton kausi tuntui Suomen oloissa
pitkältä. Metsäpalovaroitukset olivat pitkään päivän sana, ja läheltä piti,
että juhannuskokkoja olisi tänä vuonna saanut ihailla vain edellisen kesän kuvissa.
Vähäinenkin sade raikasti ilman ja sai luonnon tuoksumaan ihanasti.
Ihmeellistä, jos myös pelottavaa, että sekä pienen pieni kipinä että salama, tuo
taivaallinen luonnonvoima, voivat saada aikaan samanlaista jälkeä.
Eteenpäin retkeili
palo, ja tuhoksi poltti se kasken auringon heleässä paisteessa. Mutta ei se
tyytynyt ainoastaan kasken risuun ja puuhun, vaan rynkäisipä myös viimein
jylinällä hongiston pylvässaliin.
Kirjailijan eloisaa kerrontaa seuratessa sen kuvailema tuho jää
melkein sivuseikaksi. Sitten mieleen tulevat oransseina leiskuvat televisiokuvat vaikkapa
Yhdysvaltain toistuvista maastopaloista, joiden sammuttaminen näyttää
toivottomalta. Sadat ja tuhannet ihmiset joutuvat lähtemään kodeistaan kaiken
nielevää tulta pakoon. Meillä nähtävät kuvat ovat heille karmaisevaa todellisuutta.
Tulesta puhuttaessa ammattiroolit kääntyvät päälaelleen,
kun renki päihittää isännän.
Eero: Mutta miksi en näe saunaa?
Juhani: Mutta ̶
onhan sauna mennyt helvettiin!
Kenties 1970-luvun katastrofielokuva Liekehtivä torni antoi ajatuksen 2000-luvun terroristeille. Kun
kaksoistornit New Yorkissa vuonna 2001 paloivat ja romahtivat ihmisten silmien
edessä, tapahtumasta alkoi ikään kuin uusi ajanlasku ja maailma alkoi muuttua entistä
nopeampaan tahtiin.
Mutta veljeksiä
turvemajassa ei mielinyt käydä tervehtimään hienosiipinen Unonen. Äänettöminä,
mutta kierrellen itsiänsä kyljeltä kyljelle, mietiskelivät he tämän maailman
menoa ja elämämme muuttuvaisuutta.
