Yhtä ja toista hyvin närkkiäkin värkkiä

Viisi syltää pituutta ja kolme leveyttä, siinä erään asumuksen mitat. Vanhassa pituusjärjestelmässä suomalainen sylimitta eli levitettyjen käsien väli vastasi 1,78:aa nykyistä metriä. Rakennuksen koko onkin helpompi hahmottaa metreinä: alle yhdeksän pituutta ja liki viisi ja puoli leveyttä. Tilaan sisältyi myös saunaa edustava kiuas.

Asumuksen jakoi vuosikausia keskenään peräti seitsemän täysikasvuista miestä, alkuaikoina iältään 17−25 vuotta. Vaikka pirtti paloikin maan tasalle heti jouluna, uudelleen rakennettu seisoi ”samassa paikassa, samassa muodossa ja tilassa kuin ensimmäinen”. Miesjoukko, veljessarja, ei katsonut tarvitsevansa niin sanottua omaa tilaa, vaan kaikki oli yhtä ja avointa, myös nukkumapaikka parvella.

Ahtaalta kuulostava pirtti merkitsikin veljeksille lähinnä suojaa sadetta, myrskyä ja pakkasta vastaan, sillä suurimman osan ajastaan he viettivät ulkona metsästys- ja pyyntiretkillä. Luonnonlapset elivät luonnossa ja luonnon antimista. Ei käyty kuntosaleista etsimässä lihaksia tai kaupassa täyttämässä ruokakasseja.

Idean väliaikaisesta muutosta uuteen paikkaan metsän keskelle esitti muillekin samoilija Lauri, joka oli omasta puolestaan jo päättänyt: ”Niin tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina, pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja pöyrykarvaisia karhuja.” Siihen Juhani: No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä hirveen asti.” Silti kirjailija Kivi havahduttaa henkilönsä vuosien vierittyä tekemään havainnon, että ”metsän otus − − jo väheneekin peloittavalla tavalla”.

Eläinkunnalla onkin erittäin merkittävä osuus veljesten elämässä. On kiintoisaa huomata, että vaikka tarinankertojan kieli on muuten erittäin rikasta ja kuvailevaa, tarinassa ei juurikaan esiinny sellaisia enimmäkseen (tai myös) kuvaannollisesti käytettyjä ”eläinperäisiä” sanoja, jotka nykykielessä ovat useimmille tuttuja. Esimerkiksi aasinsilta, harakanvarpaat, hevonkuusi, (heittää) häränpylly(ä), joutsenlaulu, karhunlanka, karhunpalvelus, kissanviikset!, koiranilma, koirankuje, krokotiilinkyyneleet, linnunmaito, lintukoto, oravanpyörä, porsaanreikä, poronkusema, poropeukalo (ehkä alun perin viittaakin kahvinporoihin), pukinkontti, pässinpää, rotanloukku, siansaksa, sudenkuoppa, sudennälkä, teerenpeli, variksensaappaat. Niiden lisäksi on lukuisa määrä eri eläimille ”omistettuja” kasvinnimiä, kuten harakankello (ym.), hiirenvirna, karhunsammal, ketunleipä, käenrieska, kurjenpolvi, vuohenputki.

Nyt sillä silmällä lukiessa seitsemän veljeksen tarinaa vastaan on tullut mainituista vain teerenpeli Juhanin kertoessa Turun-matkalla näkemästään, kun ”aika vekama mamselli tai röökynä” sekä ”aika kekkale mieheksi” kohtasivat kadulla. Kivi käyttää kyllä muita ilmaisuja, esimerkiksi ”jäniksen passi”, ”härkäpäivät”, ”variksenjalka”, ”koiranhammas”, (komsarjus eli) ”sudenkutsija”. Kun oloihinsa tyytyväiset miehet miettivät, mitä heiltä puuttuu, niin Timo vastaa: ”Ei Jumalan armoa eikä linnunkaan piimää. Aitta on ruokaa täys ja pirttimme lämmin.”

Kun pidemmän ajan jälkeen taas syventyy tähän suomenkielisen romaanin edelläkävijään, voi vain ihmetellä ja ihastella kirjoittajan kekseliästä ja monipuolista ilmaisutapaa. Moni nykylukija luultavasti pitää 1860-luvulla kirjoitettua kieltä kovin laveana ja myös vaikeana ymmärtää. Näkeehän siinä kielen muuttumisen hyvin konkreettisesti. Toisaalta voi kysyä, onko kielenkäyttö nykyisinkään aina niin tiivistä ja ymmärrettävää. On myös hyvä muistaa, että Kivi kirjoitti aikana, jolloin suomen kieli vasta taisteli päästäkseen kyökkikielestä tasavertaiseen asemaan virallisen ruotsin rinnalle.

Sen sijaan, että kirjailija olisi todennut ”aurinko laski länteen”, hän kirjoitti ”− − alasmäkeä länteen juoksi jo auringon pyörä”. Alavilla mailla hallan vaara sai toteutuessaan muodon ”pellon povella makasi harmaa halla”. Kivi ei myöskään tyytynyt lakonisesti toteamaan, että ”sitten kaatui pyrskivä orhi ja kuoli” vaan kirjoitti ”− − sitten kaatui pyrskivä orhi, unohtain ainiaaksi elon kuuman leikin”. Tappelun jäljistä ei lehdissä kerrota Kiven tapaan: ”− − paistoi silloin Aapelin pääkallo niskasta aina otsaan asti, paistoi kuin tinakannun pohja. Juhanin koura oli tehnyt tämän töykeän raivaustyön.”

Kiven kieli tekee hyvää, jos kyllästyttää kuunnella tämän ajan jargoneita, poliitikkojen puheita tai englanninsekaista suomea. Ei tulisi mieleenkään nauraa ivallisesti romaanin kielelle, mutta hiljaa hyreksimään se kyllä saa.

Aapo: Tahtoisinpa lausua tärkeän aatoksen. Juhani: No puhkaise se sydänkarsinastas ulos.

 

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä

"Etten hieman kömmähtänyt minäkin"

Kerrotaan, että oli seitsemän miestä, jotka vaaranpaikasta selviytyäkseen joutuivat tekemään rikoksen. Ennen rikosta heitä uhkasi kolmekymmentäkolme vihaista härkää ja rikoksen jälkeen viisikymmentä vierasta sotilasta kotinurkilla. Miesten sydämet täytti kuoleman kauhistus, sillä he luulivat jo polkevansa viimeistä tynkkää elämänsä tiestä.

Silti vain toinen uhka sai mielet noin pelokkaiksi.

Kun pakokivelle ahdistetut, heikoiksi käyneet miehet kiljuivat jo neljättä päivää omaa nälkäänsä, raivoisien sarvipäiden kuola valui siinä luulossa, että tonnien lihasmassa kyllä palkitsee niiden odotuksen. Kävi sitten niin, että lopulta maassa makasi koko härkälauma kuoliaaksi ammuttuna.

Seitsikko sai näin vapautensa (ja elämänsä) takaisin kajoamalla toisen omaisuuteen eli tekemällä rikoksen, josta tietysti seurasi haaste käräjille. Sitä tuli oikeuden puolesta toimittamaan tuttu mies Mäkelä, ”aina kunnian ukko”. Tällä kertaa häntä kuitenkin huvitti hieman leikkiä vakavalla asialla, niin että se osui piikkinä varsinkin yhden, Aapon, oikeudentuntoon: Kasakoita pantakoon liikkeille Karjan ryöväriä ja Nurmijärven rosvoja varten, vaan ei kohden kunniallisia miehiä, joiden papinkirjassa ei löydy vielä yhtään ainoata häpeän pilkkua.

Voidaan toki kysyä, kumpi onkaan pahempi rikollinen, karjavaras vai se, joka toisen karjaa tappaa…

Aavistamatta vielä olevansa tulevina aikoina viestintuojan seuraaja Aapo edelleen pukee kokemansa hetkellisen järkytyksen sanoiksi:

Kunnian ukko, rehellisyys itse, mutta voipa hän sukkeloita, koska hän vaan tahtoo, ja hienolla, hienolla tavalla, ettet tiedä asioistakaan ennen kuin pyristelet hänen verkossansa. Ah! olis siinä rinnassa kylmä sydän ja pahansuopa mieli, niin voittaispa hän itse perkeleenkin pimeyden juonissa. Mutta nyt hän suo ja tekee paljasta hyvää, vaikka sommaileekin tuolloin, tällöin oikein riivatusti. Ah sinä! kuinka sovititkin sanas ja lausees tässä historiassa. Eihän ilman, etten hieman kömmähtänyt minäkin.

Viimeisestä lauseesta ymmärtää, että puhuja oli tottunut erottamaan luikuripuheet todesta. Toinen, Lauri, taas oli tulkinnut viestintuojan kasvoja: Hän valehteli. Sen näin hänen silmistänsä, vaikka koettikin ukko ottaa päällensä vallan totisen muodon. Hän valehteli; sen vannon minä.

Tuolloin ei vielä yksikään noista miehistä olisi osannut lukea haastetta, jos se olisi toimitettu kirjallisena. Lukutaidottomuus ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteivät he olisi kyenneet näkemään ympärillään asioiden merkityksiä ja tarkoitusperiä, totuutta ja valhetta. Niinpä ”kunnian ukon” puheet paikkakunnalle saapuvista muka piispan määräämistä viidestäkymmenestä kasakasta ymmärrettiin nopeasti kuitata palturiksi.

Aleksis Kiven ja hänen seitsemän veljeksensä ajoista on tultu tähän aikaan, jossa monenlainen valhepuhe levittäytyy vääjäämättä kaikissa viestimissä pitkin maailmaa. Aina on tietenkin osattu valehdella ja käyttää sitä hyväksi, mutta nykyään keinot ovat paljon moninaisemmat. Toiset erottavat valhepuheen paremmin kuin toiset, jotkut eivät lainkaan. Muodostuu ikään kuin kaksi todellisuutta.

Erityisen näkyvästi etenkin tätä vuotta on leimannut hyökkäyssotaa käyvän Venäjän levittämä musta propaganda, jossa valheellisilla syytöksillä on yritetty luoda vääristynyttä viholliskuvaa ukrainalaisista ja näin innostaa omia joukkoja niin taistelussa kuin kotona. Ajatuksellisesti kohteena ovat kaikki länsimaat. Jo useamman viime vuoden ajan − toistaiseksi ilman aseellisia yhteenottoja − myös jakautuneessa Yhdysvalloissa mustan propagandan tekeminen vaikuttaa antaneen monelle suorastaan elämän sisällön.

Pienen ihmisen toive: Etten kömmähtäisi minäkin.

 

Lähteet: romaani Seitsemän veljestä (suorat lainaukset kursivoitu) sekä Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen tietokirja Propagandan historia: kuinka meihin on vaikutettu antiikista infosotaan (2018)

 

KOHTAUKSIA KIVELLÄ

Tuomas: Olenpa usein aatellut mistä ja mitä on ukkonen, tuo leimaus ja jyrinä.

Timo: Samaan suuntaanhan tuumiskelin minäkin, koska mokomana pienenä peijakkaan peukalona kapsuttelin kujalla ukon jyskyessä, tapsuttelin, tapsuttelin paitatilkku päällä.

Nurmikot ruskettanut sateeton kausi tuntui Suomen oloissa pitkältä. Metsäpalovaroitukset olivat pitkään päivän sana, ja läheltä piti, että juhannuskokkoja olisi tänä vuonna saanut ihailla vain edellisen kesän kuvissa. Vähäinenkin sade raikasti ilman ja sai luonnon tuoksumaan ihanasti.

Ihmeellistä, jos myös pelottavaa, että sekä pienen pieni kipinä että salama, tuo taivaallinen luonnonvoima, voivat saada aikaan samanlaista jälkeä.

Eteenpäin retkeili palo, ja tuhoksi poltti se kasken auringon heleässä paisteessa. Mutta ei se tyytynyt ainoastaan kasken risuun ja puuhun, vaan rynkäisipä myös viimein jylinällä hongiston pylvässaliin.

Kirjailijan eloisaa kerrontaa seuratessa sen kuvailema tuho jää melkein sivuseikaksi. Sitten mieleen tulevat oransseina leiskuvat televisiokuvat vaikkapa Yhdysvaltain toistuvista maastopaloista, joiden sammuttaminen näyttää toivottomalta. Sadat ja tuhannet ihmiset joutuvat lähtemään kodeistaan kaiken nielevää tulta pakoon. Meillä nähtävät kuvat ovat heille karmaisevaa todellisuutta.

Tulesta puhuttaessa ammattiroolit kääntyvät päälaelleen, kun renki päihittää isännän.

Eero: Mutta miksi en näe saunaa?

Juhani: Mutta  ̶  onhan sauna mennyt helvettiin!

Kenties 1970-luvun katastrofielokuva Liekehtivä torni antoi ajatuksen 2000-luvun terroristeille. Kun kaksoistornit New Yorkissa vuonna 2001 paloivat ja romahtivat ihmisten silmien edessä, tapahtumasta alkoi ikään kuin uusi ajanlasku ja maailma alkoi muuttua entistä nopeampaan tahtiin.

Mutta veljeksiä turvemajassa ei mielinyt käydä tervehtimään hienosiipinen Unonen. Äänettöminä, mutta kierrellen itsiänsä kyljeltä kyljelle, mietiskelivät he tämän maailman menoa ja elämämme muuttuvaisuutta.

Kursivoidut otteet Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä