"Etten hieman kömmähtänyt minäkin"

Kerrotaan, että oli seitsemän miestä, jotka vaaranpaikasta selviytyäkseen joutuivat tekemään rikoksen. Ennen rikosta heitä uhkasi kolmekymmentäkolme vihaista härkää ja rikoksen jälkeen viisikymmentä vierasta sotilasta kotinurkilla. Miesten sydämet täytti kuoleman kauhistus, sillä he luulivat jo polkevansa viimeistä tynkkää elämänsä tiestä.

Silti vain toinen uhka sai mielet noin pelokkaiksi.

Kun pakokivelle ahdistetut, heikoiksi käyneet miehet kiljuivat jo neljättä päivää omaa nälkäänsä, raivoisien sarvipäiden kuola valui siinä luulossa, että tonnien lihasmassa kyllä palkitsee niiden odotuksen. Kävi sitten niin, että lopulta maassa makasi koko härkälauma kuoliaaksi ammuttuna.

Seitsikko sai näin vapautensa (ja elämänsä) takaisin kajoamalla toisen omaisuuteen eli tekemällä rikoksen, josta tietysti seurasi haaste käräjille. Sitä tuli oikeuden puolesta toimittamaan tuttu mies Mäkelä, ”aina kunnian ukko”. Tällä kertaa häntä kuitenkin huvitti hieman leikkiä vakavalla asialla, niin että se osui piikkinä varsinkin yhden, Aapon, oikeudentuntoon: Kasakoita pantakoon liikkeille Karjan ryöväriä ja Nurmijärven rosvoja varten, vaan ei kohden kunniallisia miehiä, joiden papinkirjassa ei löydy vielä yhtään ainoata häpeän pilkkua.

Voidaan toki kysyä, kumpi onkaan pahempi rikollinen, karjavaras vai se, joka toisen karjaa tappaa…

Aavistamatta vielä olevansa tulevina aikoina viestintuojan seuraaja Aapo edelleen pukee kokemansa hetkellisen järkytyksen sanoiksi:

Kunnian ukko, rehellisyys itse, mutta voipa hän sukkeloita, koska hän vaan tahtoo, ja hienolla, hienolla tavalla, ettet tiedä asioistakaan ennen kuin pyristelet hänen verkossansa. Ah! olis siinä rinnassa kylmä sydän ja pahansuopa mieli, niin voittaispa hän itse perkeleenkin pimeyden juonissa. Mutta nyt hän suo ja tekee paljasta hyvää, vaikka sommaileekin tuolloin, tällöin oikein riivatusti. Ah sinä! kuinka sovititkin sanas ja lausees tässä historiassa. Eihän ilman, etten hieman kömmähtänyt minäkin.

Viimeisestä lauseesta ymmärtää, että puhuja oli tottunut erottamaan luikuripuheet todesta. Toinen, Lauri, taas oli tulkinnut viestintuojan kasvoja: Hän valehteli. Sen näin hänen silmistänsä, vaikka koettikin ukko ottaa päällensä vallan totisen muodon. Hän valehteli; sen vannon minä.

Tuolloin ei vielä yksikään noista miehistä olisi osannut lukea haastetta, jos se olisi toimitettu kirjallisena. Lukutaidottomuus ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteivät he olisi kyenneet näkemään ympärillään asioiden merkityksiä ja tarkoitusperiä, totuutta ja valhetta. Niinpä ”kunnian ukon” puheet paikkakunnalle saapuvista muka piispan määräämistä viidestäkymmenestä kasakasta ymmärrettiin nopeasti kuitata palturiksi.

Aleksis Kiven ja hänen seitsemän veljeksensä ajoista on tultu tähän aikaan, jossa monenlainen valhepuhe levittäytyy vääjäämättä kaikissa viestimissä pitkin maailmaa. Aina on tietenkin osattu valehdella ja käyttää sitä hyväksi, mutta nykyään keinot ovat paljon moninaisemmat. Toiset erottavat valhepuheen paremmin kuin toiset, jotkut eivät lainkaan. Muodostuu ikään kuin kaksi todellisuutta.

Erityisen näkyvästi etenkin tätä vuotta on leimannut hyökkäyssotaa käyvän Venäjän levittämä musta propaganda, jossa valheellisilla syytöksillä on yritetty luoda vääristynyttä viholliskuvaa ukrainalaisista ja näin innostaa omia joukkoja niin taistelussa kuin kotona. Ajatuksellisesti kohteena ovat kaikki länsimaat. Jo useamman viime vuoden ajan − toistaiseksi ilman aseellisia yhteenottoja − myös jakautuneessa Yhdysvalloissa mustan propagandan tekeminen vaikuttaa antaneen monelle suorastaan elämän sisällön.

Pienen ihmisen toive: Etten kömmähtäisi minäkin.

 

Lähteet: romaani Seitsemän veljestä (suorat lainaukset kursivoitu) sekä Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen tietokirja Propagandan historia: kuinka meihin on vaikutettu antiikista infosotaan (2018)

 

Pöllöt ja pököt

Te pöllöt ja pököt, te mielettömät oinaat, te köllit, te kiittämättömät peijoonit, te verkkasen juutit, te junkkarit! Runsasmuotoisesti nimitellyt mutta muuten ystävällismielinen virkavallan edustaja sai aikaan ihmeen: Impivaaran seitsemän nuorta miestä päättivät vihdoin hakeutua kaukaa kiertämänsä kirjan ääreen.

Vuosia muusta yhteiskunnasta irrallaan eläneet harjastukkaveljekset alkoivat nimismiehen nuhtelusta ymmärtää, että tappelemalla ei miehestä tule oikein mitään. Elämään piti saada sekä henkistä pääomaa, jonka lukutaito mahdollistaa, että sopivat maalliset puitteet: ”Katsokaat, me askartelemme tässä ajan, niin kuin on tapana täällä säällisten miesten, ja tultuamme viimein Toukolan vainioille taas katsahtavat meihin entiset viholliset vähän arvokkaammin kuin ennen, ja jos me silloin annamme heille leppeitä katsantoja takaisin, niin nousee tuosta piankin yleisen sovinnon kirkas päivä.”

Muuan veljeksistä tiesi senkin, että jos mielii perustaa perheen, niin ilman lukutaitoa myös laillinen vaimo on ”kielletty hedelmä”.

Suomessa on jälleen jouduttu sen tosiasian eteen, että varsinkin poikien lukutaito on alkanut heikentyä. Esimerkiksi kirjailija Jyri Paretskoi tiivistää kirjoituksessaan puutteellisen lukutaidon seuraukset näin: ”Huono lukutaito kertautuu nopeasti: heikosti lukeva jää koulussa muista jälkeen, huono koulumenestys aiheuttaa itsetunto-ongelmia, epäonnistumisen kokemukset ruokkivat alisuoriutumista ja luovuttamista, ei ole sanoja eikä taitoa käyttää niitä. Vankilassa on monta huonosti lukevaa entistä lasta, jotka varmasti toivoisivat saaneensa paremmat lähtökohdat elämäänsä.”

Kirjat nurkkaan heittäviä poikia saattaa valitettavasti ilahduttaa tieto, että jopa maailman mahtavimpaan virkaan voi päästä kirjoja lukematta. Ihmekö siis, että nykyisen Yhdysvaltain presidentin kielenkäyttö vaikuttaakin (uutisoinnin perusteella) varsin rajoittuneelta. Lukuhaluttomien poikien olisi hyvä muistaa, että kaikista ei tule presidenttejä, joiden 140:tä merkkiä pidemmät tekstit kirjoittaa joku muu. 

Mitä nimittelyyn tulee, se on tietysti sinänsä epäkohteliasta käytöstä toista ihmistä kohtaan. Noista Aleksis Kiven ajoista nimittely on ennen kaikkea rumentunut. Te pöllöt ja pököt kuulostaakin peräti hauskalta ja suorastaan hellittelevältä verrattuna nykyajalle tyypilliseen ilmaukseen v***n se tai tuo. (Sitä paitsi pöllöähän pidetään myös viisauden vertauskuvana.) Tuskinpa kölliksi tai peijooniksikaan nimittelyssä olisi kellään aihetta kunnianloukkaussyytöksiin.