Kerrotaan, että oli seitsemän miestä, jotka vaaranpaikasta selviytyäkseen joutuivat tekemään rikoksen. Ennen rikosta heitä uhkasi kolmekymmentäkolme vihaista härkää ja rikoksen jälkeen viisikymmentä vierasta sotilasta kotinurkilla. Miesten sydämet täytti kuoleman kauhistus, sillä he luulivat jo polkevansa viimeistä tynkkää elämänsä tiestä.
Silti vain toinen uhka sai mielet noin pelokkaiksi.
Kun pakokivelle ahdistetut, heikoiksi käyneet miehet kiljuivat jo neljättä päivää omaa nälkäänsä, raivoisien sarvipäiden kuola valui siinä luulossa, että tonnien lihasmassa kyllä palkitsee niiden odotuksen. Kävi sitten niin, että lopulta maassa makasi koko härkälauma kuoliaaksi ammuttuna.
Seitsikko sai näin vapautensa (ja elämänsä) takaisin kajoamalla toisen omaisuuteen eli tekemällä rikoksen, josta tietysti seurasi haaste käräjille. Sitä tuli oikeuden puolesta toimittamaan tuttu mies Mäkelä, ”aina kunnian ukko”. Tällä kertaa häntä kuitenkin huvitti hieman leikkiä vakavalla asialla, niin että se osui piikkinä varsinkin yhden, Aapon, oikeudentuntoon: Kasakoita pantakoon liikkeille Karjan ryöväriä ja Nurmijärven rosvoja varten, vaan ei kohden kunniallisia miehiä, joiden papinkirjassa ei löydy vielä yhtään ainoata häpeän pilkkua.
Voidaan toki kysyä, kumpi onkaan pahempi rikollinen, karjavaras vai se, joka toisen karjaa tappaa…
Aavistamatta vielä olevansa tulevina aikoina viestintuojan seuraaja Aapo edelleen pukee kokemansa hetkellisen järkytyksen sanoiksi:
Kunnian ukko, rehellisyys itse, mutta voipa hän sukkeloita, koska hän vaan tahtoo, ja hienolla, hienolla tavalla, ettet tiedä asioistakaan ennen kuin pyristelet hänen verkossansa. Ah! olis siinä rinnassa kylmä sydän ja pahansuopa mieli, niin voittaispa hän itse perkeleenkin pimeyden juonissa. Mutta nyt hän suo ja tekee paljasta hyvää, vaikka sommaileekin tuolloin, tällöin oikein riivatusti. Ah sinä! kuinka sovititkin sanas ja lausees tässä historiassa. Eihän ilman, etten hieman kömmähtänyt minäkin.
Viimeisestä lauseesta ymmärtää, että puhuja oli tottunut erottamaan luikuripuheet todesta. Toinen, Lauri, taas oli tulkinnut viestintuojan kasvoja: Hän valehteli. Sen näin hänen silmistänsä, vaikka koettikin ukko ottaa päällensä vallan totisen muodon. Hän valehteli; sen vannon minä.
Tuolloin ei vielä yksikään noista miehistä olisi osannut lukea haastetta, jos se olisi toimitettu kirjallisena. Lukutaidottomuus ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteivät he olisi kyenneet näkemään ympärillään asioiden merkityksiä ja tarkoitusperiä, totuutta ja valhetta. Niinpä ”kunnian ukon” puheet paikkakunnalle saapuvista muka piispan määräämistä viidestäkymmenestä kasakasta ymmärrettiin nopeasti kuitata palturiksi.
Aleksis Kiven ja hänen seitsemän veljeksensä ajoista on tultu tähän aikaan, jossa monenlainen valhepuhe levittäytyy vääjäämättä kaikissa viestimissä pitkin maailmaa. Aina on tietenkin osattu valehdella ja käyttää sitä hyväksi, mutta nykyään keinot ovat paljon moninaisemmat. Toiset erottavat valhepuheen paremmin kuin toiset, jotkut eivät lainkaan. Muodostuu ikään kuin kaksi todellisuutta.
Erityisen näkyvästi etenkin tätä vuotta on leimannut hyökkäyssotaa käyvän Venäjän levittämä musta propaganda, jossa valheellisilla syytöksillä on yritetty luoda vääristynyttä viholliskuvaa ukrainalaisista ja näin innostaa omia joukkoja niin taistelussa kuin kotona. Ajatuksellisesti kohteena ovat kaikki länsimaat. Jo useamman viime vuoden ajan − toistaiseksi ilman aseellisia yhteenottoja − myös jakautuneessa Yhdysvalloissa mustan propagandan tekeminen vaikuttaa antaneen monelle suorastaan elämän sisällön.
Pienen ihmisen toive: Etten kömmähtäisi minäkin.
Lähteet: romaani
Seitsemän veljestä (suorat lainaukset kursivoitu) sekä Silja Pitkäsen ja
Ville-Juhani Sutisen tietokirja Propagandan historia: kuinka meihin on
vaikutettu antiikista infosotaan (2018)
