Myrskyn jälkeen pilvet käy pois kanssa tuulen

Onko joku tykittänyt pilvet hajalleen, koska tänään paistaa niin kirkkaasti? Eikä Suomessa vietetä nyt edes olympialaisia!

Alkuviikon katkeamaton, koko päivän kestänyt lumisade sai jatkua, eikä kukaan tehnyt sille mitään. Kukaan ei estänyt viime vuosina eri puolilla yleistyneitä rankkasateita eikä tulvia. Tornadot ja hurrikaanit heittelevät estämättä ilmaan kaiken tielleen osuvan. Tulivuoret purskauttelevat hehkuvaa laavaa miten tahtovat. Ukkosmyrskyt salamoineen ovat kuin suurta taivaallista draamaa ilman, että kukaan tietyllä hetkellä kilkuttaa kelloa väliajan merkiksi.

Jollain (ehkä kieroutuneella) tavalla se tosiasia, ettei ihminen pysty määräilemään päivittäistä säätä, vaikuttaa väkevästi ja saa ajattelemaan: onneksi ei. Että on edes jotain, jota ihminen ei kykene saamaan mieleisekseen.

Vaaliehdokkaatkaan eivät pysty edes vertauskuvallisesti lupaamaan pelkkää auringonpaistetta tai sadetta. Tai jos jälkimmäistä lupaa, tuskin saa monta ääntä.

Jos on pakko yrittää päästä sorkkimaan luonnonjärjestystä, niin eikö pilvien hajottamisen (tarkoituksena saada kuvauksellinen maisema) sijaan nyt olisi sittenkin tärkeämpää kehitellä pilviä, jotka tuottaisivat sadetta kuivuudesta kärsiville alueille?

2000-luvun ihmistä ei enää kannata syytellä 1700- ja 1800-luvulla eläneiden alkuun panemasta kehityksestä, joka päästöjä puskevine tehtaineen ja liikennevälineineen aloitti ilman saastuttamisen ja ilmaston lämpenemisen. Jossain vaiheessa kuitenkin ymmärrettiin, että ihmisen toiminnalla on siinä osuutensa, vaikka helposti kaikki eivät kielteisesti vaikuttavaa asiaa (ole) myöntäneet. Tässä sitä nyt ollaan, ajan kanssa kilpaillen keksimässä keinoja, miten tällä pallolla nyt ja tulevaisuudessa selviydytään hengissä.

Vaikkei ihminen voikaan aamulla sanella, että tänään paistaa tai sataa, hänen voi sittenkin pidemmällä aikavälillä katsoa vaikuttaneen siihen, miten kauan tai paljon paistaa tai sataa nyt. Taisivat edellä sanat onneksi ei sittenkin olla hieman hätiköityjä.

Sitä paitsi ihmisen äärimmäinen vaikutuskyky on vielä kokematta ja todistamatta. Romaanikirjailija saattaa hyvinkin olla oikeassa sanoessaan, että ” − − ydinasein käytävä suurvaltasota päättyy maailmanpaloon ennen kuin se ehtii alkaakaan. Ydintuhosta ei selviä kuin jokunen kala, joilla ottaa taas satoja miljoonia vuosia raahautua maankamaralle ja siitä puun kautta maahan”.  (Timo J. Tuikka: Kekkosen salaiset päiväkirjat, 2020)

Kehittelemänsä ydinaseen ottaa käyttöön vain ihminen itse.

Viimeaikaisten uutisten perusteella näyttää toteutuneelta ennustukselta, että ”kaksi ydinasekolossia on pysyvästi tuomittu pahantahtoisesti silmäilemään toisiaan halki vapisevan maailman”. Näin totesi Yhdysvaltain presidentti Dwight Eisenhower (1890−1969) puheessaan YK:n yleiskokouksessa vuonna 1953 (Wikipedia).

Toinen noista kolosseista, syyttömyyttään kaikkeen vakuutteleva itänaapurimme pitää kyllä huolen siitä, ettei tämä asia pääse muilta unohtumaan.

Isojen poikien leikit

Jokin aika sitten isot pojat leikkivät sanasotaa. Sanasodan ydin oli uhossa, puhe aseista. Tällä kertaa vähiin näytti jäävän muiden ”pojat ovat poikia” -kommentointi.

Omaelämäkerrassaan Bruce Springsteen mainitsee iskut New Yorkin kaksoistorneihin ja vertaa tunnelmiaan elokuvaan Viimeisellä rannalla. Siitä lukiessani Nevil Shuten samanniminen romaani (Gummerus), johon elokuva perustuu, odotti jo vuoroaan pöydälläni. Isojen poikien leikki sai etsimään sen uudelleen luettavaksi. Shuten omasta mielestä elokuva ei välitä kirjan keskeistä viestiä (Wikipedian mukaan).

Englanninkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1957 ja suomennos seuraavana vuonna. Japaniin pudotetuista atomipommeista oli tuolloin kulunut vasta hieman yli kymmenen vuotta.

Kuten isojen poikien sanasota myös 1960-luvulle sijoittuvan kirjan tapahtumia edeltänyt sota jäi lyhyeksi: se kesti vain 37 päivää. Vaikka varsinaisen ydintuhon aiheuttivatkin suurvallat Kiina ja Venäjä, sota sai alkunsa Euroopasta. Jostain syystä suomentaja käytti toisesta suurvallasta tuolloin nimitystä Venäjä, vaikka vuosina 1922–1991 maa tunnettiin nimellä Neuvostoliitto. Tosin Venäjä meni täydestä, kunnes pari päivää sitten niin ikään 60-luvulle sijoittuva poliisisarja muistutti asiasta mainitsemalla valtion nimeltä Neuvostoliitto.

Kirjassa koko pohjoisen pallonpuoliskon ihmiset ovat jo kuolleet radioaktiiviseen säteilyyn. Vain Australiassa on enää ihmisiä elossa. Heidänkin ”lasketun aikansa” on arvioitu päättyvän enintään yhdeksän kuukauden kuluttua.

Kirjailija ei kuitenkaan anna henkilöidensä vaipua täydelliseen epätoivoon.

Sukellusvenekomennuksen saanut meriupseeri ajattelee ensimmäisenä hyvin arkisia asioita: Miten hoituvat perheen ostosten teko ja maidollakäynti? Entä jos lapsi sairastuu? Polttoöljyn puute on pysäyttänyt suuren osan liikennevälineistä. Arvoonsa nousevat polkupyörä ja hevosvetoiset linjaalirattaat.

Meriupseerin vaimo suunnittelee keittiöpuutarhan perustamista ja puun istuttamista. Sukellusveneen amerikkalainen kapteeni ostaa tuliaisia perheelleen, vaikka tietää, etteivät vaimo ja lapset kotona Yhdysvalloissa enää ole niitä vastaanottamassa.

Kaikki kuitenkin tiedostavat, että tulee hetki, jolloin tuskalliselta lopulta säästävä pilleri on otettava. 

Viimeisellä rannalla -romaanin julkaisemisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 60 vuotta. Sinä aikana ydinaseita on kehitetty ja valmistettu, niiden käytöllä on uhkailtu, ja niillä varustautumista on yritetty rajoittaa ja kieltää. Kirjassa tiedemies toteaa, ettei ydinpommin seuraus ole maailmanloppu vaan ihmissuvun loppu. Mutta tarvitaanko maapalloa ilman asukkaita?