Järki vai tunteet

Parhaillaan luettavana olevan kirjan nimi kuvaa varsin osuvasti meneillään olevaa vaalitaistoa Yhdysvaltain herruudesta: Kaikki menee päin helvettiä − nurinkurinen kirja toivosta (2019). 

Sen kirjoittaja Mark Manson käyttää monessa kohdin termejä Ajattelevat aivot ja Tuntevat aivot miettiessään ihmisten suhtautumista kohtaamiinsa tilanteisiin.

Yhdysvalloissa presidentinvaalit ovat menneet hyvin syvälle tunteisiin ja muuallakin maailmalla varmaan pintaa syvemmälle. Ajattelevat aivot puolestaan ovat joutuneet vahvasti puolustuskannalle, elleivät suorastaan alakynteen. Tunteen voima on niin vahva, että se yleensä sumentaa järjen.

Mansonin kuvailussa Ajattelevat aivot pähkäilevät asioita horisontaalisesti (Kuinka nämä asiat liittyvät toisiinsa?), Tuntevat aivot ajattelevat vertikaalisesti (Kumpi näistä on parempi?). Ajattelevat aivot päättävät, kuinka asiat ovat; Tuntevat aivot päättävät, kuinka asioiden pitäisi olla.

Kun ihminen menee tunne edellä, hänen aivonsa järjestävät kokemukset arvojärjestykseen. Manson vertaa tätä alitajunnassa olevaan valtavaan kirjahyllyyn, jonka ylähyllylle on sijoitettu elämän parhaat ja tärkeimmät kokemukset (perhe, ystävät, suklaa) ja alahyllylle ikävimmät kokemukset (kuolemantapaukset, verot, ummetus). Lienee selvää, kummanlaisia kokemuksia Tuntevat aivot mieluiten haluavat hankkia.

Manson puhuu myös moraalikorokkeista, joita yhtenään pyrimme tasoittamaan. Moraalinen koroke tarkoittaa sitä käytöstämme ohjaavaa voimaa, joka niin hyvässä kuin pahassa haluaa tasata tilit ja kuuluu ihmisen psykologiseen luontoon. Jos siis joku tekee hyvän teon toiselle, tämä haluaa kiitokseksi tehdä vastapalveluksen; jos taas joku tekee pahoin, toinen tuntee halua vastata samalla mitalla.

Kuten Manson toteaa, tällaisesta punttien tasaamisesta on aikojen kuluessa muotoiltu erilaisia sääntöjä ja lakeja. Tunnetuimpia esimerkkejä lienevät Hammurabin laki Silmä silmästä, hammas hampaasta tai Raamatussa esitetty kultainen sääntö Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille.

Kuluttava tunne on vienyt Yhdysvaltoja viimeiset neljä vuotta. Sen uuvuttava voima on heijastunut laajasti muuallekin, siksi sille toivoisi jo loppua. Kun ei kerta kaikkiaan enää jaksa.

Yhtä ja toista

Viime vuosina on puhuttu ja kirjoitettu paljon valheita ja valheista. Jotkut niistä niiden esittäjä tietää valheiksi alun perinkin, toiset taas pääsevät ilmoille tietämättömyyden ja asiantuntemattomuuden vuoksi. Myös ylimielinen uho ravitsee maaperää, josta valheita putkahtelee kuin sieniä sateella.

Voima-lehdessä (2/2019) psykiatri ja kirjailija Claes Andersson ottaa esiin termin kaksoissitova kommunikaatio. Kun ihminen ikään kuin saarretaan tilanteeseen, johon ei sen ristiriitaisuuden takia pysty reagoimaan järkevästi, kyse on kaksoissitovan kommunikaation käytöstä. Käytetyin esimerkki lienee kysymys Milloin päätit lopettaa vaimosi hakkaamisen?

 

Jos joutuu jatkuvasti elämään sellaisen ristipaineen kohteena, voi tulla jopa hulluksi.

Anderssonin esimerkki kaksoissitovan kommunikaation käyttäjästä ja hänen toiminnastaan on tuttuakin tutumpi suurelle osalle tämän ajan ihmisiä. ”Sehän on pelkkää hulluksi tekemisen yritystä. Sanoo yhtä, seuraavalla hetkellä sanoo toista, sitten kieltää sen toisen ja sanoo jo jotain kolmatta.” Tällainen epämääräisyys pitää Anderssonin mielestä maailmaa otteessaan.

Mitä jos edellä luonnehdittu henkilö onkin perillä kaksoissitovan kommunikaation voimasta ja tekee kaiken täysin tietoisesti? 

Luottamuksen puute rapauttaa lopulta koko yhteiskunnan.

Keitä olemme, se meidän on tiedettävä itse

”Jos googlaa sanan ekstrovertti, eteen lävähtää työpaikkailmoituksia. Jos googlaa sanan introvertti, saa lukea Anders Behring Breivikistä.” Näin kärjistetysti kiteyttää kirjailija ja yhteistoimintakonsultti, kaapista tullut introvertti Linus Jonkman yhteiskunnassa vallitsevia käsityksiä väärinymmärretystä termistä ja samalla kahdesta keskeisestä persoonallisuustyypistä. 

Onhan ekstroverttiudesta tehty yhteiskunnan normi, joka hankaloittaa huomattavasti introverttien elämää, aivan kuten aina käy niille, jotka poikkeavat niin kutsutusta normaalista.

Jostain syystä Jonkmanin kirjan nimi Introvert − Den tysta revolutionen sai suomenkielisen versionsa Introvertit (Atena 2015) alaotsikkoon täytteeksi sanan Työpaikan hiljainen vallankumous. Se voi hämätä jättämään kirjan hyllyyn, jos kaipaa kokonaisvaltaisempaa aiheen käsittelyä, vaikka juuri sitä kirja tarjoaa. Työelämää käsitellään noin viidesosan verran koko tekstistä. Ilman kyseistä sanaakin vähintään jokaisen henkilöstöpäällikön käsikirjastoon kuuluva kirja valittiin Ruotsissa vuoden 2013 HR-kirjaksi.

Vielä kirjan kirjoittamisen aikoihin yhdysvaltalaisessa psykologiyhdistyksessä oli mietitty mahdollisuutta siirtää introversio mielenhäiriöiden listalle. Myös Maailman terveysjärjestö WHO on pitänyt introversiota mielenterveysongelmana, mikä on paitsi uskomatonta myös jättiharppaus taaksepäin ihmismielen tuntemisessa.

Nyky-yhteiskunnassa vaaditaan jo introvertteja lapsia noudattamaan ekstroverteille tyypillistä aktiivisuutta (esimerkiksi pitää mennä ulos liikkumaan eikä saa jököttää sisällä lukemassa sarjakuvia), mikä aiheuttaa heille aina vain enemmän stressiä. Vielä 1950-luvulla opettajat läimivät oppilasta sormille, jos tämä kirjoitti vasemmalla, siis ”väärällä” kädellä. Jonkman pitää pakottamista sosiaalisuuteen nykyajan sormille lyömisenä. Moni kasvattaja ei ymmärrä, että painostus ei auta: lapsen sisin ei siitä muuksi muutu.

Kuten Jonkman toteaa, introversio ei ole elämäntapa eikä valinta, ei liioin muotioikku tai alakulttuuri. Se on biologinen, DNA:han koodattu ominaisuus.

Painostus ei jää vain lapsiin. Ehkä ahdistavin vaatimus sosiaalisuudesta, näkyvillä ja tyrkyllä olosta liittyy työelämään ja sinne pääsemiseen. Nykyinen työnhakijalta vaadittava brändäys ja itsensä markkinoiminen ovat monelle introvertille silkkaa rotanmyrkkyä. ”Pakko ei ole paras muusa” − paitsi jos se on sisäinen.

Vaikka kirjailija itse ymmärsi erilaisuutensa jo lapsena, vasta työelämässä hän tutustui eri persoonallisuustyyppeihin, kun hänet passitettiin itsetuntemuskurssille. Ongelmat työtoverin kanssa ja viihtymättömyys työpaikan juhlissa saivat selityksensä. Hän ymmärsi muun muassa sen, että meissä on kolme puolta: se, joka haluamme olla, se, joka olemme ja se, jonka muut näkevät.

Lukiessani en voinut välttyä ajatukselta, että osa nykyajan yksinäisyydestä ja masennusoireista johtuukin tästä: joko introvertti-ihminen ei ole tunnistanut tai hyväksynyt omaa persoonallisuustyyppiään tai hänen on ollut mahdoton − yrityksistäkään huolimatta − sopeutua yhteiskunnan pakottamaan ekstroversiomuottiin ilman henkisesti repiviä seurauksia. Jonkmanin mainitseman psykologi Katherine Benzigerin mukaan niin kutsuttu loppuunpalaminen johtuu ennen muuta persoonallisuustyypin ja ammattiroolin ristiriidasta.

Aikainen lintu madon nappaa − mutta vasta toinen hiiri saa juuston

Introvertin maailmaa pidetään pienenä, koska hänen erheellisesti luullaan olevan kiinnostunut ennen kaikkea itsestään. Näin ajatellessa jää huomaamatta, että moni introvertti elää varsin rikasta sisäistä elämää ja esimerkiksi kyky tuottaa ideoita yksinäisyydessä kuuluu heidän vahvuuksiinsa. Ei ole parempaa kannustinta kuin sisäinen innostus, sanoo Jonkman.

Myös muun muassa seuraavat kuuluvat introvertin vahvuuksiin: Hänellä on hyvä keskittymiskyky (paitsi ei avokonttorissa!), kyky pitkäjänteiseen työskentelyyn sekä kyky sietää yksitoikkoisuutta ja hiljaisuutta. Introvertti on hyvä kuuntelija ja harkitsevainen, myös päätöksenteossa. 

Persoonallisuustyypiltään tällaiset ihmiset kuuluvat väestöllisesti vähemmistöön, mutta lahjakkaiden joukossa heitä on enemmistö. Akateemisella, teknisellä ja taiteellisella alalla sekä yksilöurheilussa tavataan paljon introvertteja.

Olen tosin ollut huomaavinani, ettei yksittäinen urheilijakaan enää sano haastattelussa, että ”onnistuin tänään hyvin”. Hän sanoo joko ”sä onnistuit tänään” tai ”onnistuttiin tänään hyvin” tai jopa ”onnistuimme tänään tiimin kanssa”. Hänetkin on kai painostettu unohtamaan oma itsensä ja jakamaan saavutus ryhmän kesken.

Jonkmanin tekstiä lukiessa olo tuntui niin kotoisalta. Vaikka paljon oli jo ennestään tuttua, on silti aina ilahduttavaa huomata, että on muita samankaltaisia. Että joku voikin ajatella ja kokea asioita niin samalla tavalla.

Toisaalta Jonkman teki jotain, mitä itse en tekisi ikinä: kävi hakemassa oppia Dale Garnegie -instituutin puhekoulusta. Vaikka hän kuvaakin kokemusta kiduttavaksi viikoksi, hänestä sittemmin tuli (muun ohella) mielestään aivan hyvä luennoitsija. Verratessaan ekstroverttia ja introverttia puhujaa hän mainitsee eroista ensimmäiseksi sen, että ekstrovertti lumoaa yleisön lavasäteilyllään, kun taas introvertti lumoaa asialla.

Oli yleisönä yksi ihminen tai sata, sekin ottaa esityksen vastaan oman tyyppinsä tapaan: Ekstrovertti kuuntelija nyökkii, hymisee tai osoittaa muulla tavoin kuuntelevansa, siis osallistuu. Mutta kun introvertti kuuntelee kiinnostuneena, ”hän saattaa näyttää siltä kuin olisi ilmeettömässä shokkitilassa”. Hän kuitenkin havainnoi. Niin tuttua tämäkin: toinen tulkitsee usein aivan toisin kuin oli tarkoitus. Tätä ”apatiaa” pidetään innostumattomuutena, hiljaisuutta kielteisyytenä.

Siitäkin huolimatta: ”Jos joku haukkuu sinua introvertiksi, sano kiitos.”

○ ○ ○

Mutta salojen helmoissa astelee Lauri, kirves kainalossa. −−

Lähtee hän jälleen vaeltamaan, mutta pianpa näkee tarkka silmänsä pienen kallionkielun syrjässä kummallisesti vääntyneen katajan. Mitähän tuostakin tulis? hän aattelee, lyöpi läimäyttää tuimalla kirveellänsä kerran ja kaksi, ja katajan kaataa. −−

Hän kaataa hongan, katkaisee siitä ryhtevän hatun ja istuu katselemaan löytöänsä. Siinä istui hän kauan, harkiten ja tutkistellen sekä tuulenpesää että pahkaa ja tuota monikoukullista katajaa. ”Millä tavalla oli luonto heidät saattanut matkaan? Mikä oli vääristänyt katajan noin moneen kymmeneen mutkaan ja polveen?” Ja kallistui hän alas, nojaten päänsä vasten vanhaa, ruohoittunutta viholaispesää. Siinä katsoi hän puiden latvoja, purjehtivia hattaroita, mietiskellen maan ja taivaan rakentoa; ja etäältä, Impivaaran aholta, kaikui hänen korviinsa mäikynä kiekkokankien iskuista.
(Seitsemän veljestä)

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä