Valokuva − museo ilman seiniä*

”Kamera oli valmistettu niin, että sen neljäkymmentämillinen linssi mahtui napinläpeen. Kamera laukesi kuvauksen kohteen huomaamatta, kun taskussa olevasta narusta vedettiin.” Lauseet korealaisen Kyung-sook Shinin (1963−) romaanista Hovitanssija (2014, suom. 2019) kuulostivat aluksi vain lennokkaan mielikuvituksen tuotteelta.

Tarinassa mainittu kohta ajoittuu vuoteen 1888, jolloin camera obscura ‑tekniikasta kehittynyt kamera ylipäänsä sellaisena, kuin se nykyaikana tunnetaan (tai oikeammin ennen kännyköitä tunnettiin), oli vielä varsin alkutekijöissään. Useimmiten valokuvauksen historiasta kertovissa dokumenteissa ja fiktiossa on käytetty isoa, jalustalla pidettävää laatikkokameraa. Vuonna 1886, siis kaksi vuotta ennen romaanissa mainittua vuotta, Georg Eastmanin perustama Kodak toi markkinoille ennen digiaikaa käytössä olleen rullafilmin.

Erikoisesta kamerasta ja sillä kerrallaan saaduista kuudesta pyöreästä kuvasta löytyy kuitenkin todisteita vaikkapa Suomen valokuvataiteen museon sivuilta. Kameran keksijäksi mainitaan Robert D. Gray, mutta nimensä sille antoi valmistusoikeudet ostanut C. P. Stirn. Ensimmäiset kamerat tehtiin 1886 New Yorkissa (siis samana vuonna kuin rullafilmi syntyi), ja Stirnin Berliinissä asunut veli alkoi valmistaa niitä Euroopassa. Romaanissa Koreaan lähetetty ranskalainen diplomaatti toi napinläpikameran mukanaan.

Salapoliisikameraksikin kutsutulla laitteella saattoi kuvata salaa kohteen tietämättä. Sittemmin salakuvaajat ovat itse lymyilleet pitkine putkineen pusikoissa ja muissa piilopaikoissa, kunnes päästiin kännykkäaikaan, jolloin kuvaamista tuskin enää juuri edes yritetään peitellä. Mutta jos kuitenkin on tarve peitellä, varmaan kameran saa nykyään mahtumaan vaikka nuppineulan päähän.

Jos oli aikansa outo lintu napinläpeen ujutettu pienoiskamera, niin olivat myös vuonna 2022 valmistuneen dokumentin Neuvostopysäkkien lumo kohteeksi valitut Neuvostoliiton ajan bussipysäkit. Kanadalaiselle valokuvaajalle Christopher Herwigille (1974−) ne tarkoittivat yli 50 000 kilometrin kiertomatkaa ”etsin kunnes löydän sun ‑tyyliin” entisissä neuvostotasavalloissa, muun muassa Armeniassa, Azerbaidžanissa, Georgiassa,Liettuassa, Moldovassa, Ukrainassa, Uzbekistanissa, Valko-Venäjällä ja Virossa.

Herwig kuvasi 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun aikaista erittäin persoonallista pienoisarkkitehtuuria monien kansallisuuksien maassa, jossa yksilöllisyyttään ei liiemmin kannattanut esitellä eikä erottua joukosta. Tuon ajan televisiokuvissa itänaapurista on nähty enimmäkseen ankeita, toinen toisensa näköisiä betonikerrostalojärkäleitä.

Onkin mysteeri, miten kymmenet ja kymmenet erilaiset bussipysäkit ovat saaneet olemassaolon mahdollisuuden. Niiden muodot ja väritykset vaihtelevat äärestä toiseen, yksinkertaisen ison betonisormuksen näköisestä suorastaan häikäisevään, pääosin sinisävyisin mosaiikein koristeltuun simpukkamalliin. Dokumentissa haastatellaan muun muassa kahta virolaista hämähäkkipysäkin rakentajaa sekä mosaiikkikoristeluja tehnyttä taitelijaa Zurab Tseretiliä (1934−2025).

Monet pysäkeistä näyttivät sijaitsevan harvaan asutuilla seuduilla ja kaupunkikeskustojen ulkopuolella tehtaiden läheisyydessä, paikoissa, joihin alituisen kontrollin lonkerot eivät yhtä helposti ulottuneet. Vaikka osa pysäkeistä on jo itsestään romahtanut tai ne on purettu, Herwig sai kuitenkin tallennettua hienon ja historiallisesti arvokkaan kokoelman tästä erikoisen pienoisarkkitehtuurin aikakaudesta. Toisaalta bussipysäkit valitettavasti muistuttavat monia paikallisia asukkaita ajasta, jonka he haluaisivat vain unohtaa.

”Today, cursed by the memory of the era in which they were created, many bus stops have been torn down or disregarded as strange and embarrassing. Few people see them as the phenomenon Herwig does. He considers them to be one of the largest and most diverse architectural collections in existence. Their rejection of established forms is key to this appreciation. Herwig’s twenty year-long efforts in photographing hundreds of bus stops is an attempt to memorialize them before they are all demolished.” (sivulla About The Film)

 

*Otsikko peräisin filosofi Marshall McLuhanilta (1911−1980) Jarkko Laineen toimittaman Suuren sitaattisanakirjan (1983) mukaan.

Vaikuttava kolmen suora

Alkuvuosi tarjosi harvinaisen kolmen suoran hienoja valokuvanäyttelyitä samaan aikaan: jo päättyneet Pentti Sammallahden ja Hannes Heikuran laajat näyttelyt sekä yhä esillä olevan Dorothea Langen kuvia esittelevän suppeamman näyttelyn.

Kussakin näyttelyssä kuvia piti katsoa eri etäisyydeltä: Sammallahden pienikokoiset kuvat vaativat lähelle menemistä, Langen keskikokoiset askelia taaksepäin, ja Heikuran kuvat muistuttivat jo isokokoisia tauluja. Kuten aina, nytkin merkittävintä oli kuvien herättämät tunteet ja ajatukset, ei niiden kaiken kattava analysointi. Ääneen lausutut sanat ovat ikään kuin lampeen heitetty kivi, joka rikkoo pinnan ja samalla tunnelman.

Niin Sammallahti (1950−) kuin Heikura (1958−2015) on palkittu työstään monin tavoin. Mainittakoon vain, että Sammallahti on saanut muun muassa Valokuvataiteen valtionpalkinnon viidesti. Heikura puolestaan valittiin niin ikään viidesti Vuoden lehtikuvaajaksi, ja hänen kuviaan on palkittu sekä Vuoden uutiskuvana että Vuoden lehtikuvana.

Sen sijaan yhdysvaltalainen Lange (1895−1965) ei elinaikanaan vaikuta saaneen vastaavanlaista tunnustusta (esimerkiksi englanninkielisessä Wikipediassa ei mainintaa). Julkisuuteen hänet nostivat valokuvat 1930-luvun suuressa lamassa sinnitelleistä ihmisistä. (Sanavalinnan kaksimerkityksisyyteen viitannut edesmennyt amerikkalaistuttu tosin oli sitä mieltä, että The Great Depression wasn’t so great.) Vaikka tunnetuin Langen kuvista siirtolaisäiti lapsineen (Migrant Mother) oli olevinaan ennestään tuttu, näyttelyssä tarkempi katsominen toi esiin naisen sylissä piilevän yllätyksen.

Lange kuitenkin luultavasti ehti aavistaa jotain siitä arvostuksesta, jota hänen valokuvansa myöhemmin ovat herättäneet: englanninkielisen Wikipedian mukaan hän oli ensimmäinen naispuolinen valokuvaaja, jonka yksityisnäyttely avattiin New Yorkin Modernin taiteen museossa vuonna 1966. Lange kuoli vain kolme kuukautta ennen näyttelyn avautumista. Sittemmin häntä on muistettu kunniagallerioissa ja jopa muutamassa seinämaalauksessa.

Taiteen näkökulma ei kuitenkaan merkinnyt Langelle paljoakaan, vaan hän halusi ensisijaisesti kuviensa vaikuttavan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseen (MoMa).

Kaikkien kolmen kuvia katsoessa on myönnettävä, ettei mustavalkoinen näkemys aina ole huono asia. Pääasiassa Sammallahtea ja Langea yhdistävät mustavalkokuvat harmaansävyineen eivät vaikuttaisi läheskään yhtä hyvin värillisinä. Tämänkaltainen ”värittömyys” korostaa erinomaisesti varsinkin Langen ihmiskuvausta. Se ei myöskään vähennä yhtään Sammallahden tallentamien tilanteiden humoristisuutta.

Erakoksi tunnustautuneen Heikuran tuotantoon kuuluvia mustanpuhuvia kuvia katsoessa voi tuntua erikoiselta, että juuri hän oli sitä mieltä, ettei kaikki ole pelkkää synkkyyttä. ”Toivo on se, mitä etsin.” Hänen tekstinsä Dark Zone ­‑kokoelman esittelyssä vuodelta 2009 kuulostaa aivan siltä kuin se olisi kirjoitettu tänä päivänä.

Koska valitettavasti aikamme on sellainen, että ”kaikki löytyy netistä”, yhdessäkään näistä kolmesta näyttelystä ei ollut tarjolla mukaan ostettavia kuvamuistoja, siis kortteja. Netti ei kuitenkaan ole seinälle nostettava sisustustavara eikä siten korvaa aitoa postikorttia. Olisi ollut hienoa voida muistaa, ilahduttaa tai lohduttaa myös jotakuta toista jollain tilanteeseen sopivalla kuvakortilla, jonka voi panna pysyvästi esille mihin haluaa.