Sanoisiko suomea äidinkielenään puhuva paikalta poistuessaan Minä pitää mennä? On ymmärrettävää, jos sen kuulee kieltä vasta opettelevan suusta, muuten kielitajun luulisi ohjaavan oikeaan muotoon: Minun pitää mennä.
Pitää kuuluu samaan välttämättömyyttä (nesessiivisyyttä) ilmaisevien verbien joukkoon kuin täytyy, tulee, on pakko, on välttämätöntä, on määrä, on oltava. Tällaisten verbien tekijää, kokijaa tai muuta sellaista tarkoittava subjekti on yleiskielessä tavallisesti n-loppuinen eli genetiivisijainen.
Persoonapronominin taivuttaminen genetiivimuotoon sujuu useimmilta vielä luonnostaan. Sen sijaan niin puhutussa kuin kirjoitetussa kielessä näyttää tapahtuvan murreperäisen nominatiivimuodon vallankaappaus, joka ei Kotimaisten kielten keskuksen mukaan kuitenkaan ole yleiskielen suositusten mukainen. Nominatiivin käyttö näissä tapauksissa on siitä huolimatta levinnyt rikkaruohon tavoin, ja eri viestimistä voi ilman tarkoituksellista seurantaakin lähes päivittäin havaita ilmiöstä esimerkkejä. Ohessa vain muutama poiminta:
Veneen lukot ja vakuutukset pitää olla kunnossa.
Laatu täytyy olla kohdallaan.
Päivähoitopaikka pitää löytyä läheltä kotia (otsikko)
Tunne pitää välittyä yleisölle.
Onko tässä siis tapahtumassa perustavanlaatuinen ja jo peruuttamaton muutos niin suomen kielen rakenteessa kuin myös suomalaisten kielitajussa?
● ● ●
Toinen, vain puhuttua kieltä koskeva huomio liittyy sanojen painotukseen. Suomen kielessähän sanan − myös moniosaisen yhdyssanan − pääpaino on tavallisesti ensimmäisellä tavulla. Jostain kumman syystä moni eri alan julkinen esiintyjä säätiedotuksista viihteen kautta urheiluun on alkanut painottaa sanojen loppuja. Jos esimerkiksi kaksi junatyyppiä on erotettava toisistaan, silloin pikaJUNA ei todellakaan ole se oikea painotustapa.
Yhtä ärsyttävää kuin luonnottomalta kuulostava äänteellinen painotus on puhujan tapa painottaa sanomistaan halkomalla jatkuvasti ilmaa käsillään. Paitsi että kumpikin vie huomion sanottavan sisällöstä, äärimmillään varsinkin elehdintä voi näyttää suorastaan koomiselta. Eräänkin kerran ruotsinkielisessä uutislähetyksessä toimittaja ja studiovieras keskustelivat jostain aiheesta pitkään ja käsien perusteella erittäin kiivaasti. Mutta jos yleisesti käytetyllä eleellä on jokin merkitys viittomakielessä, keskustelussa päinvastoin toistettiinkin koko ajan samaa asiaa.
Pakko vaihtaa kanavaa.
● ● ●
Puhutun kielen puolelle asettuu kolmaskin, hiihtourheilukausina toistuvasti esiin putkahtava ja hämmennystä herättävä arvoitus. Onko siihen olemassakaan yhtä oikeaa vastausta vai sittenkin kaksi? Miten oikein pitää tulkita tilanteet, joissa sveitsiläinen ampumahiihtäjä Lena Häcki-Groß ääntyy suomalaisten suussa vuoroin Häkki, vuoroin Hekki? Tai kun norjalaista maastohiihtäjää Johannes Klæboa (usein myös Kläbo) kutsutaan vaihtelevasti sekä nimellä Klääbu että Kleebu?
Kahdenlainen ääntämystapa saa miettimään, ovatko hiihdon selostaja ja kommentaattorina toimiva lajiasiantuntija keskenään sopineet, että käytä sinä toista, niin minä käytän toista. Vaihteluhan virkistää. Yksiselitteisyys
tuntuisi kuulijan kannalta silti kaikin puolin mukavammalta. Onhan kyse sentään ihmisen sukunimestä.
