Kalle ei puhunut mitään; hän ei voinut puhua. Jokin hänessä oli pysähtynyt ja kääntynyt katsomaan taakse päin. Suolapatsaaksi hän ei muuttunut, mutta tuskin on muuta niin vaikuttavaa vetoomusta ihmisen hyvään tahtoon kuin pikku poika, joka hengittämättä, haurain kasvoin ja totisin, totisin silmin vain on ja odottaa. Sitten pieni leuka värähti, vavahtivat hennot olkapäät – ja niin murtui pato. Kalle itki kuin sellainen lapsi, joka huutaa äitiä pimenevässä metsässä. (Lauri Viita: Moreeni)
Kahdeksanvuotiaan omaatuntoa oli raskaasti painanut yritys salata äidiltä koulupäivän kulku. Juoruileva naapuri oli kuitenkin jo mölö huulessa ennättänyt kertoa, että oli nähnyt pojan hampparien joukossa tappelemassa, vaikka olisi pitänyt olla koulussa. Tiukasti mutta silti lempeästi äiti johdatteli poikansa tunnustamaan, oliko tämä ollut luvatta poissa. Ennen sitä heidän keskustelunsa kiersi ja kaarsi kuin verkkainen spiraali kiverintä mutkaansa kohti.
Lopulta samaan esiliinaan kuivattiin niin äidin kuin pojan kyyneleet.
Kukapa ei olisi joskus tieten tai tahtomattaan ajautunut elämässään sivuraiteelle?
Oli eräskin tyttö, hieman Kallea vanhempi, kouluaamuisin kamarin ikkunan ääressä seuraamassa, milloin linja-auto putkahtaisi näkyviin kauimmaisen mäennyppylän takaa. Silloin ennätti juuri ajoissa rientää ulos ja tien laitaan pysäkille.
Eräänä aamuna tapahtui kamalia: yhtäkkiä linja-auto ajoikin jo lähintä mäkeä ylös, eikä tytöllä ollut mitään mahdollisuutta enää päästä siihen kyytiin.
Tiivis tuijotus oli sillä kertaa herpaantunut. Sen sijaan katse oli ensin nopeasti silmäillen, sitten vaivihkaa yhä keskittyneemmin suuntautunut edellispäivänä tulleeseen Aku Ankkaan. ”Ehdin vielä tämän”, tyttö vakuutteli itselleen, muttei sittenkään ehtinyt.
Tunnollisen koululaisen mieleen ei ollut koskaan tullut lintsata. Nyt se tilanne tuli nolosti eteen yllättäen ja pyytämättä − aamulla kulkevista kahdesta linja-autovuorosta jälkimmäinen oli juuri mennyt. Äidin sijasta kotona sattui olemaan isä, joka tyytyi vain toteamaan asian, jota ei voinut mitenkään peitellä. Kouluun ei enää sinä päivänä omin keinoin päässyt. Myöhästymisestä ja sen syystä ei enempää puhuttu.
Kallen tavoin huonoa omaatuntoa poti tyttökin. Hän taisi yrittää hyvittää repsahduksensa siivoamalla, ettei itse (mutta tahattomasti) aiheutettu kotiin jääminen näyttäisi pelkältä joutenololta.
Ei ollut Wilmaa, ei vanhempainiltoja, tuskin edes yhteydenpitoa kodin ja koulun välillä. Ehkä poissaolovihko, jossa jompikumpi vanhempi allekirjoituksellaan vahvisti lapsensa poissaolon syyn? Jollain tapaa asia tietenkin piti saada opettajalle tiedoksi.
Tarina ei kerro, ilmoitettiinko syyksi kuume, mahatauti vai myöhästyminen linja-autosta Aku Ankan lukemisen takia.
Silloinen tyttö ei näet millään pysty kaikkea muistamaan.
